Slider

Kohtaamisia metsässä

tiistai 31. heinäkuuta 2012

Metsässä on mukavaa kun ei tartte joka päivä mennä. Enkä mä varmaan osoittaisi metsässä minkäänlaista reippautta jos sinne pitäis mennä vain puunrunkoja ihaileen. (Mä olen muuten kerran halannut puuta, Italiassa, voimaannuttava kokemus.) Mutta marjojen ja sienten kerääminen saa unohtamaan hyttyset, hirvikärpäset ja kyyt. Erityisesti sienten perässä katse tiukasti aluskasvillisuuden väliin nauliintuneena sitä tulee työnnyttä sellaisin pöpelikköihin, jotka muuten kiertäisi kaukaa.
Sunnuntaisella metsäreissulla sain oivan 12 litran mustikkasaaliin ja mukavasti kantarellejakin. Minä en tunnista kovinkaan montaa sienilajia. Tatti ja kantarelli lienevät ainoat, joista voin olla satavarma. Uskoisin tunnistavani suppilovahveron jos sellaisen löydän ja ehkä myös vaaleaorakkaan, koska se on tämän vuoden sieneni, eikös se niin mene, että yksi uusi laji syksyssä?
Voitte siis myötäelää riemuni kun havainnoin metikössä mustatorvisienen! Ensinnäkin, että ylipäätään silmäni osui pariin yksilöön ja että tiesin mikä se on. Matalampi maastoutuminen osoitti, että iskin todelliseen kultasuoneen, niitähän oli aivan pirusti! Mustatorvisienet olivat vielä aivan pieniä, joten samasta paikasta saanee tänä vuonna vielä mahtavan sadon.
Mustatorvisientä muutamaa astetta tylympi tuttavuus oli käärmes. Olin just paria päivää aikaisemmin nähnyt Porvoossa laumallisen sisiliskoja kaikissa kokoluokissa, joten ensiajatukseni oli, että onpa iso lisko. Kun tätä liskoa oli matanut mustikkamättäässä kolmisenkymmentä senttiä, iski todellisuus tajuntaani ja sahalaita silmääni. En nyt sentään kirkumaan herennyt, mutta muutaman kerran kyllä karjaisin 'Kyy, kyy, KYY!'.
Ukkosmyrskyn iskettyä päällemme, kyynpurema ei enää tuntunut siltä kaikkein kurjimmalta metsätuliaiselta. Mihin metsässä mennään ukkosta suojaan? Ei vamaankaan sen korkeimman puun alle?


Viikko kuvina

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Kesä ja loma eikä pysy päivistä ja viikoista enää perillä. Musta osa näistä kuvista on jo aiemmalta viikolta, mutta varma en voi olla. Tänään on käsittääkseni kuitenkin sunnuntai, joten on viikon kuvapostauksen aika.
Kävin muuten taas tänään hyttysten ja paarmojen ruokana Lappeenrannan liepeillä, saaliiksi sain 12 litraa mustikoita, kolmisen litraa kantarelleja ja litran mustatorvisieniä. Oli kauhee ukkonen. Salama osui ihan mökin kulmalle, koko koppero hypähti ilmaan, yks lamppu meni rikki ja mun setä sai pihalla sähköisku! Mun korvat soi vielä tunnin kuluttua pamauksesta.

Kuluneella viikolla on nautittu metsän antimista, ravintolaherkuista Porvoossa ja kotikulmilla sekä puistoruokailussa. Pidelty ilmoja puistossa, syöty ruohoa ja siemaistu kesän eka rosee. Kyläilty ja leikitty kavereiden kanssa, koirien ja ihmisten. Sytytetty ekat kynttilät pimeneviä iltoja valaisemaan.














Café Wilda, Tammisaari

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Vielä ehtii Tammisaareen Café Wildaan! Kahvila on auki vielä pari viikkoa, viimeinen aukiolopäivä taitaa olla 12.8.
Oltiin Tammisaaressa viime viikolla kesäajelumme viimeisenä kohteena. Tammisaarihan on söpö kuin sika pienenä, mutta miksi ihmeessä siellä menee kaikki arkena kiinni klo 17? Ehkä mä vaan olen todellisuudesta vieraantunut kaupunkilainen ja siellä oikeassa maailmassa kaupat eivät todella pidä oviaan auki vielä illalla yhdeksältä. Mut tuntui tosi oudolta varsinkin kun kadut pursusivat turisteja vielä viideltä.
Meillä oli kiljuva nälkä ja päätös oli, että ensimmäiseen paikkaan mennään eikä arvota yhtään. No sen ihan ekan näköpiiriin osuneen paikan nimi oli Carl de Mumma. Ei pystytty.
Wilsonin isä paikallisti Wildan kyltin ja onneksemme paikka oli auki jopa seitsemään. Tosi söpö pieni kahvila erittäin maistuvin paakkelsein. Auringosta voi nauttia takapihan terassilla ja lapset oli otettu hienosti huomioon valtavalla lelukorilla. Wilsonille järjestyi smoothie toiveiden mukaan ja me aikuiset nykäisimme koko päivän tarjottavan brunssin. Täytetylle leivälle, kakulle, smoothielle ja kahville tuli hintaa kokonaista 10 euroa, ei lainkaan paha.






Synnytys

Mä oon nyt vähän jälkijunassa synnytyskertomuksineni. Mun lapsihan on jo kohta 8 kuukautta ja kuumin debatti aiheesta käytiin jo viime viikolla Helsingin Sanominen mielipide-palstalla. Aloittaja (Aktiivinen synnytys ry:n jäsenistöä) kritisoi sairaalarutiineja ja synnytysten suunnittelemattomuutta ja neuvolassa annettavia ohjeita.
Ensimmäisenä vastineen kirjoitti joku mies, joka hyökkäsi heti eipäsjuupas-linjalle eli puolustamaan puudutteita. Näähän olisi oikeastaan kaksi eri keskustelua, mutta tällä miehelle ei kirjoituksen tai allekirjoituksen perusteella ollut niin minkäänlaista kompetenssia aihealueeseen liittyen. Ehkä sillä on lapsia ja siten ollut mukana synnytyksissä, mutta se ei kuules herraseni nyt riitä. Frendejä lainatakseni, No uterus, no opinion.
Seuraavaksi vastinettaan alkoi esittää Naistenklinkan anestesialääkäri, jonka onnistui ihan hieman palata alkuperäiseen aiheeseen, mutta keskittyi kuitenkin numeroimaan faktaa siitä kuinka moni nainen tarvitsee tai ei tarvitse epiduraalia.
Mut joo, asiaan. Eli siihen miten Wilson minusta putkahti.

Wilsonia odottaessani sain kuulla todella paljon ohjeistusta, että synnytystä ei kannata mitenkään suunnitella ja että kyllä se kätilö sit kertoo mitä pitää tehdä. Kukaan ei nyt varsinaisesti kieltänyt perehtymästä aiheeseen, mutta eipä siihen kaveripiirissä ainakaan juuri kehoitettukaan, päin vastoin aika tavalla soitellen sotaan tuntuu moni synnyttämään lähtevän. Neuvolasta en muista miten tätä käsiteltiin terveydenhoitajan puolesta.
Synnytystään voi suunnitella monella tapaa. Ymmärrettävästi ei voi etukäteen päättää päivämäärää, kestoa ja kellonaikaa, mutta etukäteen voi hyvinkin päättää miten haluaa missäkin tilanteessa toimittavan. Mun luonteenpiirteisiin ei kuulu perehtymättömyys eikä suunnittelemattomuus. Mä tykkään olla tilanteiden tasalla ja pitää ohjat käsissäni. Varsinkin kun tiedossa on mahdollisesti kipua ja aivan valtavaa keskittymistä vaativaa toimintaa, on mun neuvoni kyllä, että kannattaa edes pikkasen ottaa selvää siitä mitä on tulossa. Sitä paitsi kun minä työnnän keilapallon kokoista päätä omasta jalkovälistäni, niin miten ihmeessä siinä kätilö tai kukaan muukaan osaisi kertoa miltä musta tuntuu?
Mie olin siis hyvin perehtynyt synnytyksen eri vaiheisiin, mahdollisiin komplikaatioihin sekä kaikkiin toimenpiteisiin, mihin siinä saatettaisiin ryhtyä. Kävin etukäteen mielessäni synnytystä, mielikuvaharjoituksiksi niitä kai kutsuttaisiin. Perehdyin puudutteisiin ja totesin, että en halua neuloja mihinkään lähelle selkäydintäni enkä mielellään minnekään muuallekaan, varsinkaan käsivarteeni. Joogasin, kyykin ja kävin läpi kaikki asennot sekä ponnistamiseen että avautumiseen ja valitsin mieluisimmat.
Etukäteen pelkäsin sektiota, repeämisiä ja episiotomiaa ja erityisesti niiden tikkaamista, kontrollin ja itsemäärämisen menettämistä. Sektiota pelkäsin niin paljon, että en voinut edes puhua siitä. Repeämä- ja tikkipelon otin puheeksi kätilön kanssa heti Naistenklinikalle päästyämme ja Wilsonin isälle tein tarkan listan asioista mitä en missään nimessä halua minulle tehtävän ja velvoitin hänet toimimaan puhemiehäni mikäli en jostain syystä itse pystyisi.
Ehdottomasti halusin ilokaasua, peräruiskeen, jumppapallon ja täydellisen rauhan.

Wilson syntyi 9.12.2011 raskausviikolla 38+4. Kaikki harjoitussupistukset olivat noin kaksi viikkoa ennen synnytystä loppuneet kunnes alkoivat taas keskiviikkona 7.12. Samalla nivusiin iski viiltävä kipu. En tosin arvannut, että synnytys olisi oikeasti lähellä.

Perjantaina 9.12. heräsin aamuyöstä noin klo 2.45 todella kovaan ja kipeään supistukseen. En ehtinyt edes asentoa sängyssä vaihtaa kun vatsasta kuului vihlaisun saattelema poksahdus. Tajusin heti, että nyt lähtee vedet, pinkaisin valtavuudessani käsittämätöntä ketteryttä osoittaen vessaan, ehdin just ja just pöntölle ennen kuin lorahti. Siinä tais mennä limatulpat ja suoli nyt ainakin tyhjeni. Se ensimmäinen supistus tais muuten olla koko synnytyksen pisin.
Supistukset eivät suinkaan loppuneet, mutta eivät sen ensimmäisen jälkeen olleet enää kipeitä. Johonkin mä sain tuhrautumaan 45 minuuttia ennen kuin soitin Naistenklinikalle. Saatoin hieman järkyttyä vesien menosta, koska tilanne muistutti kaikkineen ennen Wilsonia kokemastani keskenmenosta. Pikkasen tolkku tosiaan hävis, enkä ollut varma enää kuinka tulisi toimia. Kaivoin esiin neuvolasta saadun Meille tulee vauva -oppaan ja menin kylppäriin vessanpöntölle istumaan ja selvittämään koska pitäisi lähteä sairaalaan. Wilsonin isä naureskeli jälkikäteen, että olisko kannattanut vaan soittaa heti Naistenklinikalle sen sijaan että alkaa selata neuvolan prosyyreja keskellä yötä. Varmaan olis joo, tällä kertaa puhelimeen tallentui kellonaika 3.31. Sain sairaalasta ohjeet ottaa gramman paracetamolia, mennä nukkumaan ja tulla kun ei pysty enää kotona olemaan ja viimeistään illalla jos supistuksen loppuvat. Supistuksia tuli sen puhelun aikana kolme, mutta mitään kipua en tuntenut.
Kaivoin kaapista lääkkeet, huitaisin ne huviin ja tein suunnitelman: ensin nukun, sitten silitän, sitten pesen vessat ja sitten pakkaan laukun.
No just joo. En ehtinyt päätäni tyynyyn painaa kun tuli ensimmäinen kipeä supistus. Ja heti perään toinen ja kolmas. Totesin hyvin nopeasti, että särkylääke ei ala vaikuttamaan, enkä saa kipua hallintaani pelkällä hengityksellä. Oli synnytyslaulun aika. Nousin ylös ja siirryin takaisin kylppäriin hoilaamaan aaaaaata. Supistusten lomassa haalin kasaan hammasharjoja, meikkejä ja vaatteita. Supistuksia tuli niin tiheään, etten ehtinyt kävellä vaatekaapilta laukulle olkkariin tai ajatella mitä sinne laukkuun tulisi laittaa. Häthätää sain omat kamani kasaan, sitten herätin Wilsonin isän. Kerroin synnytyksen olevan käynnissä ja vesien menneen. Sehän pinkaisi kans suoriltaan pystyyn ja parkaisi kauhistuneena että mihin. :) Kai se luuli nukkuvansa jossain lapsivesijärvessä. Se vesihän ei muuten sit lätsähdä lattiaan kertaheitolla vaan jää keljusti vuotamaan kalvojen aukosta. Mä viritin pikkareihini muutaman kestovaippojen lisäimun, eri kätevää. :D
Wilsonin isä lähti pakkaamaan loppuja kamoja ja mä kävin polvilleni sängylle tarkoituksena kellottaa supistusten kestoa ja niiden väliä. Mut niin pirun tiheesti niitä tuli, etten ehtinyt välissä saamaan iPhonesta kelloa auki. Lisäksi paineen tunne lantion pohjalla oli niin kova, että pelkäsin h-hetken olevan jo lähellä. Tyrkkäsin puhelimen Wilsonin isälle ja käskin soittaa Naistenklinikalle, että me tullaan nyt, en itse pystynyt puhumaan, yksi supistusten väli ei olisi riittänyt tarvittavaan keskusteluun.
Wilsonin isä haki auton, sillä välin mä mietin, että voisinko lähteä ilman housuja pelkässä t-paidassa. Kesäkelillä olisin ihan varmana lähtenytkin. Sain kuitenkin riivittyä verkkarit jalkaan ja takinkin päälle, sukkia en muuten laittanut.
Meidät kirjattiin Naistenklinikalle klo 5.20. Mä kävin vaihtamassa vessassa sairaalakaavun päälle. Lauloin muuten edelleen sitä aaaaatani ihan saatanan lujaa joka supistuksella. :) Vessassa äheltäessäni mietin, että jos kätilö nyt sanoo, että kohdunsuu on auki sentin, niin haluan ihan kaikki mahdolliset puudutteet ja lääkkeet mitä vaan irtoo. Tilanne oli onneksi kovasti toisenlainen, 5-6 senttiä auki ja jotain reunaa enää paperinohuelti jäljellä.
Siirryttiin synnytyssaliin. Pallon päällä istuminen ei tuossa aukiolovaiheessa enää tuntunut kuin karmaisevalta, joten pyysin säkkituolin. Kätilö asensi sen pedille, pöyhi siihen kuopan mahalle ja auttoi mut sen varaan polvilleni, kysyi mitä puudutetta laitetaan, asensi ilokaasun ja niitä antureita mahan ympärille.
Oli muuten mahtava kätilö. Kun sille selvisi, etten halua mitään puudutteita, kysyi se heti olenko käynyt joogassa ja missä ja selvitti osaanko hengittää oikein. Olisi opastanut jos mun tiedoissa olisi ollut puutteita. Sain opastusta sopiviin asentoihin, kätilö "kielsi" missään nimessä käymästä makuulle, sanoi sen olevan kaikista asennoista huonoin mahdollinen. Ja näinhän se menee, painovoima auttaa!
Kun se kaikki hulina ja hyörinä vihdoin rauhoittui ja jäätiin huoneeseen kaksistaan ja opin ilokaasun oikean hengittämisen, pitenivät supistusten välit vihdoin siedettäviksi. Ilokaasu vei supistuksista pahimman terän ja pääsin rentoutumaan. Jos joku vielä ilokaasua kokeilematon tuleva synnyttäjä on jaksanut lukea tänne saakka, niin annan sellaisen vinkin, että heti ei kannata kaasun kanssa luovuttaa jos ekoilla henkäisyillä tulee huono olo. Harjoitus tekee mestarin tässäkin hommassa. Eli just kun supistus on alkamassa, niin normaalia rauhallista hengitystä maskiin kunnes supistus alkaa helpottaa. Mulle riitti pari henkäystä per supistus.
Enää mulla ei ole aavistustakaan mistään kellonajoista, ei mennyt kauaa kun vaivuin nk. synnytystranssiin. Olin täysin omassa maailmassani, jossa vaivuin supistusten välillä uneen. Havahduin supistuksiin, joiden aika hoin itselleni rauhallisesti samoja lauseita. Anna supistuksen tulla. Älä taistele vastaan. Anna kohdunsuun venyä ja vauvan laskeutua. Heittäydy mukaan supistukseen. Supistus on siitä surkee kipu, että jos alkaa huohottaan ja huutaan ja jännittään, niin se pahenee vaan. Kävin välillä niin syvällä unessa, että myöhästelin ilokaasun kanssa. Yhtäkkiä yhdellä tällaisella supistuksessa alkoi alapäässä tuntua niin järkyttävä paineen tunne, että siinä ei mitkään itsesuggestiot enää auttaneet. Puristin sängyn päätyputkea ja huohotin.
Ponnistamisen tarve. Se tunne on järjetön. Kyse ei ole kivusta, en osaa muuta sanoa kuin järjetön. Tuntuu siltä, että vauva ampaisee ulos ihan just nyt tähän paikkaan. Ja nimenomaan, että ampaisee, syöksyy suorastaan.
Soitettiin paikalle kätilö, joka totesi kohdunsuun olevan täysin auki, mutta vauvan pään vielä hieman ylhäällä. Sain ohjeeksi alkaa ponnistaa hyvin kevyesti paineentunnetta vastaan. Veikkaisin kellon olleen noin 8, sillä tässä kohtaa kätilön vuoro loppu ja remmin astui uusi, ihan yhtä mukava ja huomioonottavainen sekin.
Vastaponnistus toimi aivan hulluun ponnistamisen tarpeeseen ja aloin kätilöltä kysellä, että koska tässä sitten oikeesti ponnistetaan. Vastauksesi sain, että heti kun musta siltä tuntuu ja jäin itsekseni miettimään, että mistä mä sen muka tiedän kun ihan hyvin voisin ponnistaa jo nyt. Kätilö lähti huoneesta ja pyysi soittamaan kelloa heti kun tuntuu siltä, ettemme halua olla enää kaksistaan huoneessa. En tiiä olisko Wilsonin isästä tuntunut siltä jo aikaisemmin, sillä mä olin edelleen siinä omassa pienessä synnytysmaailmassani ja halusin ympärilleni täyden hiljaisuuden. Sit ihan yllättäen siltä alkoi tuntua eli sen kyllä tosiaan sitten tietää kun on valmis tositoimiin. Tuli yhtäkkiä sellainen tunne, että se kuulkaa syntyy NYT. Komensin Wilsonin isän soittamaan kätilöä paikalle ja aloin kampeutua lattialle synnytysjakkaralle.
Tässä vaiheessa iski kriisien kriisi. Tai oikeastaan kaksi. Ensinnäkin ilokaasun letkut eivät yltäneet jakkaralle ja kieltäydyin ehdottomasti synnyttämästä yhtään mitään ilman jo rakkaaksi muodostunutta maskiani. En suostunut edes istumaan koko jakkaralle ennen kuin saisin kaasunaamarin taas kätösiini. Toisekseen muistin, että unohdin haluta peräruiskeen ja olin kovasti huolissani, että vauvaa ennen alapäästäni tulee jotain ihan muuta. :) Siis kaikkea sitä ehtii ja jaksaa siinä tilanteessa miettiä ja niinku mitä väliä!
Ponnistin ensimmäisen supistuksen kätilön neuvosta hengitystä pidättäen, mutta se ei tuntunut hyvältä, en jaksanut työntää loppuun saakka. Seuraavalla supistuksella kokeilin joogassa kehoitettua uloshengityksen aikana ponnistamista, mutta ei siitäkään oikeen tullut mitään, en saanut työnnölle tarpeeksi voimaa. Seuraavalle supistukselle päätin kokeilla synnytyslaulua, eli pitkää matalaa aaaaata uloshengitykselle. Se kun oli jo aiemmin auttanut keskittymisessä ja antaisi uloshengitykselle lisää kestoa. Mun kurkusta ei kuulunut aaaaa vaan ihan järjettömän mielettömän kova ja eläimellinen karjuminen. En ikimaailmassa saisi samaa ääntä ulos suustani nyt. Silloin se tuntui hyvältä, antoi ponnistukselle voimaa ja hyvän keston. Nolotti kylläkin.
Alkuun juttelin mukavia kätilön kanssa aina supistusten ja ponnistusten välillä, mutta kun pään ulos tulo alkoi olla lähellä, niin siinä ei kyllä mitään juteltu vaan jouduin kasaamaan itseäni ja hengitystäni väliajoilla.  Ilokaasua en enää hengittänyt, mutta turvakseni puristin maskia kaikella voimalla naamaani vasten, toisella kädellä puristin Wilsonin isän kättä. On sitäkin mahtanut vähän sattua kun mulla oli kyljet ja käsivarret seuraavana päivänä ihan maitohapoilla. Ihan viimeisillä ponnistuksilla supistusten välistä tunnelmaa voin kuvailla vain sanalla pakokauhu kun mietin, että miten pystyn odottamaan ponnistamatta seuraavaan supistukseen. Ihan vikan supistuksen jälkeen kätilö kannusti uohtamaan supistukset ja työntämään vaan niin perkeleesti ja sit Wilson olikin jo ulkona klo 9.14.
Oi se tunne kun vauva syntyy! Kipu loppuu, venyminen loppuu, supistukset loppuu (mulla ei tullut yhtä ainutta jälkisupistusta). Mun äiti oli vannottanut ajattelemaan kauniita ajatuksia, koska vauvat kuulemma osaa heti synnyttyään lukea niitä. Kaunista tai ei, niin mun eka ajatus oli, että toi ei just tullut mun alapäästä! Meni todella kauan ennen kuin vauva alkoi mun silmissä näyttää pieneltä. :)
Sain Wilsonin syliin paitani alle ja pyysin anteeksi, että hän joutui tulemaan maailmaan niin kauheen metelin saattelemana.

Tästä voi laskea synnytyksen kestoksi kuusi ja puoli tuntia, eli aika ripeää toimintaa. Kaikki meni pitkälti niin kuin olin toivonutkin, suuri kiitos kuuluu meitä avustaneille kätilöille, joille ei ollut tärkeää noudattaa synnytyksen rutiineja ja totuttuja käytäntöjä ja he halusivat kuunnella minua.





Unettomuuden huipentuma

torstai 26. heinäkuuta 2012

Heräsin tänä aamuna klo 2.15.
Morjens.

Blogger iPhonessa

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Testaan Bloggerin iPhone-sovellusta. Kuvassa komeilee peiton alku. Kokoa peitolle ei ole ennalta määritelty, katsellaan kuinka virkkaaja jaksaa! Näistä 42:sta puolivalmiista tuskin tulee vielä vauvallekaan sopivaa peitettä, mutta näitä valmistuu ikään kuin sarjatuotantona todella nopeesti. Ehkä jo vuoden päästä mulla on peitto kasassa!

Päätökset ei pidä

Olen joutunut jonkinlaiseen oravanpyörään. Joka ilta päätän, että aamulla nousen heti kun Wilson herää, riippumatta siitä onko kello kuusi vai kahdeksan. Joka aamu päätän, että illalla menen ajoissa nukkumaan. Joka aamupäivä päätän, että hoidan kotihommat Wilsonin aamupäiväpäikkäreiden aikana.
No. Aamuisin en niin mitenkään jaksa nousta. Koitan imettää jo herännyttä lasta jatkamaan uniaan ja jos se ei tehoa pidän vain silmiä sitkeesti kiinni siihen saakka, että Wilsonin isä nousee puuronkeittohommiin. Ilta ehtii yleensä kääntyä reippaasti yön puolelle ennen kuin olen unessa. Ja nää aamupäivät, nytkin istun tässä koneella yökkäri vielä päällä näitä päätöksiä analysoimassa. Jospa sitä tänään edes pukeutuisi ennen kuin lapsi on taas hereillä.


Kuvia viikon varrelta

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Kuvavirtaa voi seurata "livenä" Instagramissa. Etsi suklainen ja seuraa!
Kuluneella viikolla ollaan naurettu tosi paljon, nukuttu leipä kainalossa, syöty tosi paljon mansikoita monella tapaa ja leivottu hirmuisesti.










Reissut on uuvuttavia

torstai 19. heinäkuuta 2012

Niin kivaa kuin lyhyelläkin reissulla on, niin on se uuvuttavaa puuhaa. Viime yö oli Wilsonin ensimmäinen hotelliyö. Sillä oli varmaan kivaa kun sai pyöriä mun kyljessä kiinni, mutta mulla vähän vähemmän. Unikoulun myötä meillä ei ole öisin minkäänlaista tarjoilua, mutta koitapa siinä vaan kääntää kylkee kun lapsi makaa sentin päässä ja huutaa vaativasti höööö ja nipistää suunsa kiinni kun tarjoat tuttia.
Väsyttää niin paljon etten jaksa ees mennä nukkumaan. Koska pitäis jaksaa pestä hampaat ensin.



Kesäretkiä

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Kuinkakohan monta kertaa olen jo muistanut mainita, että tässä kesässä parasta on, etten ole töissä? Ei tartte miettiä mitä kaikkea olisi kivaa tehdä, senkun tekee vaan!
Wilsonin isä ehdotti aamulla, että mennään Kasvihuoneilmiöön ja mehän mentiin. Samalla reissulla kierrettiin Sammatissa, Fiskarsissa, Billnäsissä ja Tammisaaressa.
Otin tosi paljon kuvia, laitan niitä tänne myöhemmin viikolla kunhan kotiudutaan seuraavasta reissusta.
Huomenna mennään Lappeenrantaan poimimaan mustikoita. Toivottavasti kukaan ei ole löytänyt mun kantarelliapajia ja saadaan oiva saalis niitäkin. Viime vuonna kerättiin parissa tunnissa 30 litraa marjoja ja ainakin 5 litraa sieniä.


Brunssilla Kämpissä

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Eilen satoi melkein yhtä rankasti kuin kaksi vuotta sitten. Kämpin terassin ihanassa melkein pysähtyneessä tunnelmassa pysyttiin kuivina. Lue lisää Brasserie Kämpin brunssista.


Hääpäivä

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Kaksi vuotta sitten oli tosi kuuma, kesän kuumin päivä. Meidän kymmenen päivän kihlaus ja hääjärjestelyt huipentuivat (melkein) salavihkimisen maistraatissa ja ihanalle piknikille Tähtitorninmäelle.


Rotinoita - kirsikkamuffinit

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Rotinat ovat ruokatuliaisia kotiin, johon on juuri syntynyt vauva. Siispä leivoin mukaani korillisen muffineita kun menin tapaamaan ihkauutta pientä tyttölöistä.

Ohje on suoraan Kinuskikissan kardemummamuffinseista. Korvasin vain leivinjauheen soodalla ja laitoin kirsikoita. Tein tupla-annoksen, alla ohje niin kuin minä sen toteutin.

KIRSIKKAMUFFINSSIT
24 kpl

300 g voita tai margariinia
3 dl sokeria
4 munaa
8 dl vehnäjauhoja
2 tl soodaa
1,5 dl kermaa
1,5 dl vettä
0,5 l kirsikoita kivettöminä ja puolitettuina
raesokeria

Laita uuni lämpiämään 225 asteeseen.
Vatkaa huoneenlämpöinen voi ja sokeri vaahdoksi. Vatkaa taikinaan kananmunat yksitellen.
Sekoita keskenään vehnäjauhot ja sooda seka kerma ja maito. Lisää taikinaan kuiva-aineseosta ja kermaseosta vuorotellen.
Sekoita taikinaan viimeiseksi kirsikat.
Annostele taikina muffinivuokiin, ripottele päälle tomusokeria ja paista 12-15 minuuttia.






Virkatut kirjaimet

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Mainiosta kirjasta 201 ideaa pieniin ja suuriin virkkaustöihin löytyy ohjeet aakkosiin. Ja siamilaiseen. Yhden kirjaimen virkkaamiseen ei mene ihan tolkuttoman kauaa ja viisi valmistui neljässä illassa. :D Joo, varmaan olisin saanut koko roskan kasaan yhdessä illassa ellen olisi ensin tehnyt kaksi kirjainta väärin ja aikanikin on hieman rajoitteinen.
Lopputulos näyttää aika tavalla (hyvin pienen) lapsen tekemältä, en ole oikein tyytyväinen ämmään ja tuplaveehen. Ja sehän on selvää, että vika on ohjeissa, ei suinkaan virkkaajassa.

Ja toi on Wilsonin oikee nimi, en ihan randomisti vaan virkannut jotain nimee. :)

























P.S. Mun ruokablogi muuttaa tänne. Olen halunnut uudistaa sitä jo varmaan kaksi vuotta, mutta se ei onnistu. Tarvitsee aloittaa uudella tyylillä ja  uusin ideoin, puhtaalta pöydältä.
Ylläkin linkatuista ajankäytännöllisistä syistä on myös helpompi päivittää vain yhtä blogia.

Vauvanpeitto

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Sukumme kasvoi viikko sitten jälleen yhdellä tyttölapsella. Neuloin tällekin ihmistaimelle torkkupeiton, melkein tismalleen samanlaisen kuin nyt toiseksi nuorimmaiselle Wilsonin pikkuserkulle.
Peitto on neulottu kuudella eri värillä Dropsin Parisia aina oikein. Neuloksessa on viittä väriä. Jos ei halua samoja värejä vierekkäin, pitää niiden välissä olla kaksi väriä aloituksessa. Silmukoita leveydessä 90 ja pituudessa niin paljon kuin lankoja riitti. Ärsyttävää miten isoja eroja on muuten noissa langanmäärissä per kerä!
Vihreä reunus virkattua perusreunusta eli kiintee, hyppy, neljä pylvästä samaan silmukkaan, hyppy, kiintee jne.




7 kk

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Wilson täyttää tänään seitsemän kuukautta. Miten aika voikaan näin rientää?
Kuukaudessa Wilson on oppinut nousemaan seisomaan tukea vasten ja ensimmäiset tuetut askeleet otettiin nyt viikonloppuna. Äitiä voi jo kutsua ihan oikeaksi sanaksi, äitin lisäksi ollaan kuultu isi ja kissa. Ehkä. Asiaa on ainakin tosi paljon.
Ihan uusi taito on inkkarihuuto, että se on söpö kun se laittaa nyrkin suun eteen, huutaa aaaaaaa ja liike lähtee olkapäästä saakka. <3
Sen verran hahmotetaan syyseuraussuhteita, että kaukosäätimestä todella tapahtuu jotain telkkarissa. Mikäs sen mukavampaa kuin painella nappeja toista tuntia ja yrittää selvittää miten toosan saisi takaisin normaalitilaan..
Kissanruuat ovat jo monesti kadonneet parempiin suihin, kuten myös valtavat määrät hiekkaa hiekkiksellä. Myös entistä enemmän ruokaa päätyy lattian sijaan mahaan kun pureskelu alkaa ottaa valtaa imeskelyltä.
Olkkarin verhot toimivat liaanina, yksi verhoista tuli jo kokonaan alas.

Unikoulu: toteutus ja tulos

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Taannoinen unikouluahdistus on kääntynyt hienoiseksi voitoksi eikä öitäkään kulunut kuin kolme. Tai oikeastaan kaksi, mutta mä en oikein nukkunut vielä kolmantenakaan.
Unikouluttamisen tarkoitus oli lopettaa yöllinen tissillä hengailu, yösyötöt siis. Viime aikoina herätys on koittanut 1-3 tunnin välein aamua kohti kiihtyvällä tahdilla, aamuyöstä jopa vajaan tunnin välein.
Pikkasen siinä ennen aloitusyötä jaksoin netistä etsiskellä ohjetta ja hengen vahvistusta, mutta lähinnä samaa tassuttelua toitottaa joka tuutti. Ja rutiinien tärkeyttä, mutta nehän meillä on hallussa paremmin kuin edes pitäis. Tassutellen siis. Tein myös tärkeän taktisen valinnan pysyä itse hereillä shown alkuun saakka, olisko ollut kauheinta herätä sikiunesta tassutuspuuhiin.

Laitoin Wilsonin nukkumaan kaheksan jälkeen omaan sänkyynsä, jonne olemme sen ikään kuin unikoulua alustaen opettaneet nukahtamaan.
Kaksi ensimmäistä herätystä 21.30 ja 23.30 hoituivat tutilla ja takaisin makuulle asettamisella. Aiemmassa elämässä mä olisin varmaan jo imettänyt tuolla toisella herätyksellä ja käynyt samalla itse nukkumaan, ehkä ottanut Wilsonin viereeni. Pikkasen siinä jännittikin ja tekemistäkin oli, joten pysyin kuitenkin vielä jalkeilla.
Klo 01 siirryin sänkyyn ja jäin kuuntelemaan levottomasti liikehtivää lasta. 01.15 se heräs ja alkoi saman tien itkeä. Sylitin, silitin ja tassutin aina 01.50 saakka, jolloin totesin, että nyt katkee selkä. Sitä paitsi Wilson oli jo niin raivoissaankin, että työnsi vain mun kättä pois, hakkasi sylissä olkapäätä ja heitti tuttia seinään. Se kirkui niin kovaa, että mun piti naapureiden säästämiseksi sulkea ikkunat.
Otin iPadin esiin ja istuin pinnasängyn viereen pelaamaan. Sanoisin, että kaikki vauvat rakastavat Ipadia, eikä Wilson ole minkäänlainen poikkeus. Se asettui kontilleen katsomaan peliä ja rauhoittui siihen. Jätin sen ihan totaalisen rauhaan huomattuani, että jos katson siihen, se alkaa itkeä. Annoin konttailla pitkin sänkyä, istua ja seistä. Välillä vain ojensin tuttia takaisin sängyn puolelle.
Pelaaminen on mukavasti aikaa vievää hommaa, joten pian kello olikin jo kolme ja Wilson vihdoin ja viimein täydessä unessa.
Pääsin nukkumaan minäkin. 6.20 oli seuraava herätys, imetin ja jatkettiin unia kahdeksaan saakka.

Toisena yönä oli jo huomattavasti helpompaa. Wilson kyllä heräsi monta kertaa, mutta rauhoittui heti tutilla. Olin kärppänä ja skarppina enkä antanut havahtumisen mennä kertaakaan itkun puolelle. 05 imetin ja taas nukuttiin vielä pari tuntia.

Kolmantena yönä en noussut itse kertaakaan. Älysin vihdoin laittaa Liinan ohjeesta tutin narulla yökkäriin kiinni. Heräsin kyllä itsekin joka kerta Wilsonin havahtuessa ja yhden aikaan osui taas hieman pidempi hereilläolopätkä, taisi lapsi nousta seisomaankin, mutta koska itku ei alkanut, niin en kokenut tarvetta nousta ylös. 06 imetin ja jatkettiin unia puoli kahdeksaan.

Netistä opiskelin, että jos tuosta viimeisestäkin syötöstä haluaa eroon, niin paras tapa on nousta ylös. Lapsi on silloin kuitenkin jo aika hereillä ja varsinkin vielä tämän ikäisenä (7kk) varmasti myös nälkäinen.
Mutta en helvetissä jaksa nousta. Viikojen valvominen takana (ei tosin läheskään kokonaan Wilsonin takia) ja lapsen kanssa yksin kotona useamman päivän. Ehtii tuota myöhemminkin. Tavoite on kuitenkin nyt saavutettu.

Öitä.

Instagram

Mä oon jäänyt koukkuun Instagramiin. En ole se tyyppi, jolla on koko ajan kamera kädessä (haluaisin olla), mutta joitain kuvia tulee kuitenkin päivittäin otettua mun ja Wilsonin elämästä.
Meidät löytää hakemalla suklainen.

Tällä viikolla ollaan Instagramissa hengattu tosi paljon parvekkeella, käyty kahvilla, leikitty kissojen kanssa, mietitty uusia ruokatuoleja.










Blogger Template created by Photographic Elements