195 langanpätkää myöhemmin peitto jatkuu taas koukun kanssa. Yökkäri päällä ja villasukat jalassa, virkkaus pitää lämpimänä.
Otsikko hämää. Mullahan on koti-ilta oikeestaan joka ilta.
Muutama langanpätkä
torstai 27. syyskuuta 2012
Mun pitää päätellä kaikki noi langat. Kaivan niin esiin tän kuvan kun esim. villasukan lankojen päättely tympii.
Olen päättelijänä aika suurpiirteinen, neula vaan työn sisään ja sillä niin pitkälle kuin pääsee. Mut silti.
Tilanne vaatii kahvia ja omenapiirakkaa.
Töissä
maanantai 24. syyskuuta 2012
Ensimmäinen työpäivä vuoteen. Aikamoista. Yhtään salasanaa en muistanut, mutta muuten meni hyvin. Oli työpöytä ja tietokone. Eväät olivat hyvät ja kaikki tykkäs mun leipomasta kakusta. Juuri mikään ei ollut muuttunut.
Vuodessa on itse ehkä ehtinyt vähän muuttua. Olen luvannut itselleni, etten stressaa mistään enkä hermostu mistään. Ja keskityn vain omiin asioihini. Viimeisessä en ole kauhean hyvä, mutta parhaani yritän.
Työpaikalla on kaappitolkulla iloisia toimistotarvikkeita, mutta ne muoviset kynäkupposet ovat masentavia. Teen omat iloiset. Niiden valmistumiseen saakka säilytän toimistotarvikkeeni näin:
Kylmä
perjantai 21. syyskuuta 2012
Mulla on yleensä aina vähän kylmä. Sisäinen hellerajanikin on paljon korkeampi kuin virallinen 25 astetta. Mukanani kulkee aina ylimääräinen paita ja kaulahuvi. Nykysäillä päässäni keikkuu pipo ja hanskat on ihan must.
Raskaus ja imetys olivat jatkuvaan hytinään ihana poikkeus. Raskausajassa parasta olikin ettei ollut koskaan kylmä. Vaikkei kesällä ollut vissiin yhtään virallistakaan hellepäivää niin tarkenin erinomaisesti, teepaidassa pärjäsi pilviselläkin säällä.
Tuo mukava lämpöinen olotila jatkui aina eiliseen saakka. Imettämisen lopetin muutama päivä sitten. Eilen iski horkka. Jouduin nukkumaan villasukat jalassa. Onneksi on villa.
Lampunvarjostin - DIY
torstai 6. syyskuuta 2012
Kaverin vessasta paljastui eri hieno lampunvarjostin, ihan itse tehty! Leivinpaperia ja hiusklipsi. Nerokasta.
Vähiin käyvät kotipäivät
maanantai 3. syyskuuta 2012
Tasan kolmen viikon päästä istun viikkopalaverissa, ensimmäinen työpäivä. Arvatenkin kertomassa että miltä nyt tuntuu. No hyvältä tuntuu. Varsinkin kun voin tehdä vain kolme päivää viikossa eikä Wilsonin tarvitse vielä mennä päivähoitoon.
Kolmen viikon aikana pitäis varmaan katella vaatekaappiin, en tiedä onko mulla mitään sopivia syysvaatteita, joilla mennä ihmisten ilmoille. Meillä ei onneksi ole niin tarkkaa mitä päälleen pistää, kunhan ei nyt ihan pyjamassa, ainakaan joka päivä. Pitäis myös pestä meikkivoiteen sivellin. Kalenterin jo ostin loppuvuodelle. Siinäpä se. Olen valmis.
Tervetuloa syksy!
sunnuntai 2. syyskuuta 2012
Se on syksy nyt, alkoi eilen ihan mahdottomalla syysmyrskyllä. Että tervetuloa vaan, minä olen valmis!
En
ole syksyihminen. Vaikka kuinka yritän riipiä iloa samoista asioista
kuin syksyihmiset, kipakoista aamuista, sateista, kynttilöistä ja
uusista aluista, niin ei vaan onnistu. Vituttaa tarpoa kaatosateessa
pimeessä aamulla töihin loisteputken alle palelemaan ja kun mitään ei
näe ilman et joka lamppu himassakin lyysaa aamusta iltaan enkä just
ajatellut aloittaa uutta harrastusta eikä ole uutta lukujärjestystäkään
noudatettavana. Eniten syksyssä ahdistaa, että se vaan rysähtää käyntiin
yks kaunis aamu ja on sit siinä. Miksei kevät koskaan ala samalla
rytinällä?
Mutta mutta. Tänä syksynä olen ehkä
ekaa kertaa ikinä valmis syksyyn, tuntuu kivalta, että vuodenaika
vaihtuu. Ihan oikeesti kiva kaivaa esiin pipot ja villasukat. Ja
kutimet, uusia pipoja ja kaulaliinoja kaivataan. Jospa tänä syksynä
neulois oikein villapaitojakin, ainakin Wilsonille. Nukkumaan käyvä
luonto ilahduttaa eniten, onneksi minulla on tänä syksynä tarpeeksi
aikaa samoilla metsäpoluilla tutkimassa, miten kasvit ja eläimet
valmistautuvat tulevaan talveen, siitähän syksyssä on kyse.
Ja hei, syksyllä joulu on lähellä!
Kaipuu maalle
lauantai 1. syyskuuta 2012
Keksin, että ehkä mekin voitais sittenkin saada pankilta vähän avustusta asunnon ostoon. Pankkiin en ole vielä ollut yhteydessä, mutta kävin (tietenkin) Oikotiellä. Löysin mörskän jostain Vihdin siimeksestä ei minkään keskeltä ja aloin haikailla maalle muuton perään. En ole koskaan kaivannut maalle. Maalla on yksinäistä, kukaan ei halua tulla kylään maalle ja lapsellekaan ei ole kavereita kun maalla on niin harvaa se asutus. Mutta ne omat omenapuut ja kasvimaat ja piha ja rauha ja luonto ja kauneus ja tyyneys.
Minä en osaa remontoida (ja Wilsonin isä vielä vähemmän). Mörskäähän olis vähän pakko jos keittiökin on kerta alkuperäisessä kunnossa. Talo on rakennettu 1920-luvulla. Remontoiminen kuulostaa aikaa, rahaa ja hermoja vievältä kauhuoperaatiolta. Mutta se pintojen valitseminen, puuhastelu, sais mitä haluaa ja samalla tulisi pelastaneeksi kaunistakin kauniimman talovanhuksen.
Mä niin näen sen pihakeittiön, pelargonit porstuan ikkunoilla, räsymatot valkoisiksi maalatuilla lankkulattioilla, autereiset kesäpäivät kukkien loisteessa, oman pihan sadon, säilömisen, sieniretket lähimetsessä. Ensimmäisen joulun, pihan täynnä lyhtyjä, puuhellassa tuli.
Onneksi Wilsonin isää ajatus vähän puistattaa. Saatamme pelastua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)