Slider

Synnytyskertomus vol 2

perjantai 21. lokakuuta 2016

Tästäkin tulee ensimmäinen osan mallia mukaillen pitkä kertomus, juuri mitään muuta yhteistä jatko-osalla ei sitten ekaan kertomukseen olekaan.


Elettiin raskausviikkoa 33+1 ja kaikessa rauhassa vietin iltaa kotona, ihan tarkalleen istuin olkkarin lattialla Wilsonin kanssa leikkimässä. Meni pidätyskyky. Ei siinä montaa hetkeä mennyt ymmärtää, että ei ehkä mennytkään vaan lapsivettähän se lahkeeseen lorottaa. Kun vedet menee pienillä viikoilla pitäis kai käydä pitkälleen ja soittaa ambulanssi. Mä soitin Naistenklinikalle eikä kukaan puhunut mitään makoilusta tai lansseista, pyydettiin vain tulemaan niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Iski pieni paniikki, hetki meni itseä ja tavaroita keräillessä. Ja vaatteita. Onhan tässä ainakin yksi yhteneväisyys ekaan synnytykseen, kyllä olis taas tehnyt mieli lähteä ilman housuja! Kohti Naistenklinikkaa lähdin laukussa neuvolakortti ja kamera, mitäpä sitä muuta synnyttämään lähtiessä tarvitaan.
Kotona tuli aika tiheesti muutama supistus, mutta ei mitenkään kipee, taksissa ne jo laantuivat ja käyrillä päivystyksessä katosivat kokonaan.
Joskus on mukavaa olla se kiireisempi tapaus, ei tartte odotusaulassa istua tuntitolkulla katsomassa kun kaikki muut menee ohi. Pääsin suoraan tutkimushuoneeseen ja käyrille. Mähän en edes tiennyt, mitä se tarkoittaa. Toki olen käyristä kuullut, mutta ei mulla ole sellaisesta mitään muistikuvaa Wilsonin synnytyksestä. Jotain piuhaa siinä oli tiellä kun siirryin säkkituolilta synnytysjakkaralle, mutta että mun olis pitänyt jossain käyrillä maata niin kuin muiden olen kuullut sanoneen. No opinpa senkin, tulevina päivinä erityisen hyvin.
Puolen tunnin käyrän jälkeen ilmestyi lääkäri, totesi että vettä lorottaa, ultrasi sikiön perätilassa ja kysyi mitä mieltä olen alatiesynnytyksestä jos synnytys käynnistyy. Ei tullut mieleenkään sektiota valita, vaihtoehdoista kauheinta, joten ilmoitin vauvan kyllä syntyvän alateitse kunhan joku kopin ottaa. Painoarvio sikiölle 1900 g, ei mikään suuren suuri viikkoihinsa nähden siis.
Kun kalvot puhkeaa, ei ole enää asiaa kotiin. Siipä yön kynnyksellä osastolle 42 odottamaan synnytystä, jonka kerrottiin koittavan viimeistään kun raskausviikkoja tulee täyteen 34 ellei synnytys lähtisi käyntiin spontaanisti.
Samassa huoneessa neljä naista, jokainen raskaanana pienillä viikoilla. Viereisen pedin rouvalla käynnistys alkanut raskausmyrkytyksen takia, vastapäätä toisella vuosi istukka verta ja toisella supisti voimakkaasti ja koitettiin estää vauvaa syntymästä. Tähän jo heti pistän kiitokset näille ihanille naisille, Katille, Mariannalle ja Säteelle, jotka teitte osastolla vietetyistä päivistä antoisia, meillähän oli oikeestaan tosi kivaa!
Ensimmäinen yö oli pitkä ja uneton. Sen jälkeen nukuin kuin tukki, paremmin kuin pitkiin aikoihin. Päivät kuluivat neuloessa ja rupatellen. Kaikki päivät samanlaisia, labrakärry, aamiainen, antibiottitippa, käyrät, lounas, tiputus, päivällinen, käyrät, iltapala, tiputus. Ja se on muuten niin, että sairaalassa ei kannata odottaa tapahtuvaksi mitään muuta kuin ruokaa-ajan, ei pääse turhautuun.
Saan ehkä syyttää pikkasen itseäni asioiden lopullisesta laidasta, sillä halusin ehdottomasti alatiesynnytyksen ja mielellään mahdollisimman luonnollisen, minua ja kysymyksiäni ja huoliani ei ehkä ihan ymmärretty kun keskityttiin ottamaan toiveeni huomioon. Sekin on toki hyvä, mutta kaikki unohtivat kertoa kylmät faktat.
Puhuin perätilasynnytyksestä ja käynnistyksestä useamman kätilön ja lääkärin kanssa. Ensin huoletti useimmin kuullut sanat oksitosiini ja epiduraali, sitten enenevässä määrin sektion kaiken päälle luoma varjo. Usean keskustelun tuloksena kirjoihin ja kansiin kirjattiin toiveeni luonnollisesta alatiesynnytyksestä ilman, että mihinkään puututaan ellei ole pakko. Sen toki ymmärsin ja hyväksyin, että jollain se synnytys pitää käynnistääkin eikä se välttämättä ihan vain toivomalla lähde. Saamani tieto oikeastaan kaikesta oli aika ristiriitaista, yksi nirpisteli, että ei me täällä mitään perätiloja käytetä, toinen ehdotti heti että ei ongelmaa kun puhkaistaan kalvot kohdunsuulta, kolmannen mielestä akupunktiolla saatettais hyvinkin saada sikiö liikekannalle oikeaan suuntaan.
Kun käynnistysaamu ja lääkärin vastaanotto lopulta koittivat, selitti lääkäri koko kuvion minulle noin kahdessa minuutissa ymmärrettävästi ja kauhistuttavasti: perätiloja, varsinkaan ennenaikaisia, ei ole tapana käynnistää kun se on vaikeaa ja kovin todennäköistä, että synnytys ei lähde käyntiin. Kalvoja ei voida puhkaista koska perätilavauva ei paina kohdunsuuta tarpeeksi ja vaarana on napanuoran ulos tuleminen. Ballongin asettaminen ei onnistu perätilasta johtuen. Lisäksi vuotava lapsivesi estää cytotecin laittamisen suoraan kohdunsuulle vaan se pitäisi ottaa suun kautta. Oksitosiinia tarvittaisiin todennäköisesti aika lailla ennen kuin supistukset riittäisivät vauvan puskemiseen kohdusta. Ja siinäkin on muuten ihan omat kommervenkkinsä, joihin tuskin nyt tarpeen mennä. Tähän vielä bonuksena ennenaikainen vauva, joka olisi periaatteessa kaikkea muuta kuin valmis syntymään, joka ei mahdollisesti jaksaisi pitkää synnytystä. Eli se hemmetin sektion haamu leijailisi ylläni koko synnytyksen ajan! Ja olisi kuitenkin se todennäköinen vaihtoehto. Lääkäri oli todella kannustava, ei kuulemma luovutettaisi ennen kuin on pakko.
Nielaisin ekan cytotec-annoksen ja kömmin sänkyyn supistuksia odottamaan erittäin ristiriitaisissa ja pettyneissä tunnelmissa. Jos tuon saman olisi joku älynnyt mulle selittää jo viikkoa aiemmin, olisin saanut kaikessa rauhassa henkisesti valmistautua kohtaamaan mulle todella pelottavan sektion. Ekalla lääkeannoksella ei ollut mitään vaikutusta eikä toisellakaan sen neljän tunnin vaikutusaikana. Sitten olikin jo ilta eikä lähdetty yötä vasten lisäämään lääkitystä. Paitsi että sitten alkoivat supistukset, todella kivuliaat ja tiheät, jotka tuntuivat kammottavasti kaikkialla muualla kuin missä olisi pitänyt. Heräsin uuteen aamuun rättiväsyneenä ja kovissa kivuissa, supistukset lakkasivat aamun sarastaessa, mutta jättivät koko mahan todella kipeäksi ja araksi.
Tiesin jo tuomion lääkärintarkastuksessa, kohdunsuulla edistys nolla, samat yhden sormen aukeamat ja sentti kaulaa jäljellä. Lääkäri tarjosi uutta lääkeannosta ja alkoi siirtää mua synnytyssaliin oksitosiinille kuudeksi tunniksi, jos sekään ei tehoaisi, niin edessä olisi päivystysleikkaus joskus illan tai yön tunteina.
Pyysin aikalisän, soitin Wilsonin isälle ja itkin hiukan. Mulla oli todellinen luovuttaja- ja epäonnistujaolo. Tuntui, että kun olin niin kovasti alatiesynnytystä halunnut, niin en saisi nyt muuttaa mieltäni. Samalla ajatus kuudesta kauheasta kivuliaasta tunnista oksitosiinitipassa leikkaussalia odottaen ei tuntunut myöskään erityisen houkuttelevalta. Päädyttiin pelkojen suoraan kohtaamiseen ja sektioon. Kätilö lohdutti, että synnytys se on sekin ja parin tunnin päästä kaikki olisi jo ohi.
Pääsin suunniteltujen sektioiden jonoon kolmanneksi, leikkaus alkaisi klo 12. Tässä vaiheessa kello oli jotain yhdeksän ja kymmenen välillä. Puin salivaatteet ylleni, luin kätilön tuomia papereita, pakkasin tavarani ja juttelin kätilön kanssa vauvasta ja imettämisestä. Wilsonin isä tuli paikalle ja kohta jo lähdettiin leikkaussaliin. Matkalla alkoi jo naurattaakin. Naistenklinikan synnytysosasto valmistautui muuttoon eri kerroksen ja alkavaan remonttiin, sanoisin, että tavararöykkiöt ja joka puolella pyörivät remontti- ja muuttoreiskat antoivat koko synnytykselle jo surrealistisia piirteitä.
Leikkaussalissa ei sentään ollut laatikkopinoja nurkissa vaan vastassa oli todella mukavaa henkilökuntaa. En oikein tiedä mitä odotin, ainakin, että joutuisin vielä odottamaan, mutta leikkaus käynnistyikin heti. Pöydän laidalle istumaan, kanyyli, verenpainemittari, selän pesu, puudutetta (ai saatana) ihon alle, neula spinaaliin (ai), lämmin tunne ja rentous alakropassa, jalat meni alta heti. Makaamaan pöydälle, vaatteet pois, katedri (kivun pelko), mahan pesu, Wilssonin isä leikkaussaliin (ne miesten salivaatteet on aika hot). Tässä vaiheessa mulle selvisi, että kosketustunto säilyy koko ajan, se on vaan se kipu jota en tuntisi, pelko kertaantui potenssiin kolme. Ei sattunut ei, mutta tuntui ajoittaan ilkeeltä, aikamoista painelua, kiskontaa, venymistä ja heiluttelua. Onneksi mä osaan hengittää hyvin, etsin vain katseelle pisteen ja hengitin syvään ja rauhallisesti ja rentoutin naaman lihakset, ihan kuin oikeassakin synnytyksessä kuuluu tehdä. Leikkaavan lääkärin alettua hommiin pistin Wilssonin isän selittämään minulle yhtä työasiaa, jotta saisin muuta ajateltavaa kuin vatsallani liikkuvan veitsen.
Syntymäaika 12.26. Muutamaa sekuntia myöhemmin valtava parkaisu. Mikä ihana, ihana itku, vauva hengittää! Tässä vaiheessa haihtuivat leikkauksen pelko ja enin huoli, saatiin nähdäkin vauva vilaukselta, se oli ihan sininen ja paksutukkainen, muuta en ehtinyt rekisteröimään. Keskityttiin kuuntelemaan vauvan itkua ja odottamaan lastenlääkärin päätöstä jatkohoidosta, vastasyntyneiden valvontaan Naistenklikalle vai tehohoitoon Lastenklinikalle. Wilsonin isä taisi olla tässä vaiheessa jo vauvan kanssa ja mua vännettiin ja käännettiin ja venytettiin lisää siinä leikkauspöydällä, asetettiin kuulemma kohtua takas paikoilleen (ottiko ne sen kokonaan ulos, en ymmärrä). Vauva tuotiin vielä kertaalleen näytille ennen siirtoa valvontaosastolle (onneksi sinne). Minua vielä hetki kasattiin, siirrettiin sitten sänkyyn ja kärrättiin heräämöön. Papereissa lukee nyt kuitenkin kiireellinen sektio, vaikka ennakkokäsitykseni oli, että elektiiviseksi (suunnitelluksi) kirjataan, ei siinä nyt niin ihmeellinen kiire ollut.
Kauheista peloista huolimatta kokemus oli oikein hyvä, ei jäänyt traumoja. Jo siinä pöydällä maatessa vauva syntyneenä ratkaisu tuntui hyvältä ja oikealta. Koin välttäneeni monta turhaa välivaihetta ennen leikkaussalia ja luovuttajatunne katosi. Kaikki tapahtui salissa hyvin nopeasti, ihmiset olivat mukavia ja sain tarpeeksi tietoa operaation kulusta.
Mutta että sektio synnytys siinä missä normaali alatiesynnytyskin. No ei musta ihan, mutta ihan kelpo tapa synnyttää joissain tilanteissa. Sata kertaa mieluumin mä ottaisin muutaman tikin alaosastolla kuin tän leikkaushaavan, toipumisessa on omat hankaluutensa ja sen kesto on jotain ihan muuta kuin normisynnytyksen jäljiltä. Loppu kuitenkin hyvin ja kaikki muukin nyt hyvin, 2220-grammaisena syntynyt vauva goisii tuossa vieressä omassa sängyssään tänä aamuna 8 päivää syntymän jälkeen 2204-grammaisena, hiukan keltaisena ja hyvin tarkassa ruokailuseurannassa, mutta kuitenkin omassa kotona!





Matkalla mielikuvitusmaailmaan

tiistai 6. lokakuuta 2015

Ennen muinoin Facebookissa katsottiin kissavideoita, heiteltiin kavereita lampailla, jaettiin liikuntasuorituksia rehvastelumielessä ja kaikkien suurin ongelma oli suomenkielisen version puuttuminen kun kaikki tilapäivitykset alkoivat englanniksi is. Sitten jengi alkoi nillittää urheilusta, lapsista, lounaista ja lomavarpaista ja feedit täytti hukkuneet pakolaiset, talousongelmat ja rasismi. Paula Noronen kirjoitti aiheesta osuvan kolumnin viime viikon Helsingin Sanomiin.
Mutta aivan kuin Norosen, myös minut yllätti some tänä aamuna varsin valoisasti. Blogikaverini La Petite Princesse -blogista jakoi seinällään kolmevuotiaan tyttärensä aamuisen innostuksen:
"Elsa on käynyt yöllä meidän pihalla!
..sanoi 3v frozen-fani, kun syksyn ensimmäisen huurteen pihalla näki."

Oi mitkä ilon ja nostalgian kyyneleet tuo elämää täynnä oleva huudahdus silmiini nostikaan! Ajatelkaa miten iloiseksi lapsi on tullut ajatelleessa Elsaa omalla takapihallaan?

Lapsuuden parhaita puolia on mielikuvitusmaailmat ja niistä unelmoiminen. Tuo pienen tytön lausahdus nosti kananlihana iholle sen lapsuuden tunteen, kun niin toivoi, että ne lempisatujen sankarit tulisivat ja veisivät mennessään. Sen ihanan kaipuun muumien ja muiden satuolentojen luo. Kun metsässä saattoi nähdä keijujen lentelevän ja jokainen kanto ja kolo oli potentiaalinen maahisen tai menninkäisen asumus. Ja ne kaikki lukuisat leikit, kun todella oli idoleittensa seurassa.

Meilläkin asuu 3-vuotias Frozen-fani, siinä määrin asialleen omistautunut, että on päiviä kun hän ei ole Wilson vaan Elsa ja esittelee itsenä uusille tutuille Elsana. Ja minä annan hänen olla Elsa, aina, heittäydyn leikkiin mukaan. Koska mitä se on keneltäkään pois. Joskus Elsa on myös keiju, silloin selkään laitetaan pinkit siivet, muutoin Elsa-asuun kuuluu leppäkerttuviitta. Ja tietenkin pitää laulaa, Melligou, mellimou, melligou! Eli Let it go. :D Meillä muuten kaksi viikkoa vajaa yksivuotiaskin laulaa sitä, Taakse jää, se tosin hoilaa äggyngää, mutta ei se mellimouta huonompi ole.

Mun lapsille suurimmat inspiraation lähteet mielikuvitukselle löytyvät elokuvista, omassa lapsuudessa kirjoista. Muumit, Maija Poppanen, Takuumiehet, Koiramäki, Viisikko, Vieras aikojen takaa, Belgarionin taru... Maailmoja, joihin olisi halunnut jäädä pysyvästi.

Olen koko päivän tunnelmoinut tätä ihanaa nostalgia ja lasten innostusta ja täysillä elämistä, siinä on opittavaa kaikille aikuisille. Onnekas minä, jolla on kolmin kappalein esimerkinnäyttäjiä. Retki mielikuvitusmaailmaan tekee hyvää ihan kaikille. Tänään en pelaa illalla viimeiseksi Frozen Free fallia vaan haen kirjahyllystä Carlos Ruiz Zafonin viimeisimmän kirjan ja teen pikamatkan jonnekin jännittävään ja epätodelliseen, heittäydyn tarinan vietäväksi ja ehkä seikkailen siellä mielessäni myös silloin kun kirja ei ole kädessäni.


Terveisiä vaatehuoneesta

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Tää meidän vaatehuone elää lukuisia vaiheita. Välillä mahtuu sisään, välillä ei ja välillä jotain siltä väliltä. Bongaatko vauvan?
Mä bongaan näistä röykkiökuvista aina jotain kauan kadoksissa ollutta niin kuin nyt yhdet verhot.
Pidän vaatehuonetta kaiken pahan alkuna ja juurena. Niin kauan kuin vaatehuone ei ole järjestyksessä, en saa mitään muutakaan järjestykseen. Kai tätä vois kutsua myös välttelyksi. Aika harvoin nimittäin vietän aikaani vaatehuonetta järjestellen, on niin paljon kivempaakin. Sitä paitsi mua ärsyttää nykyään tosi paljon käytännössä kaikki tavara, tekis mieli kantaa kaikki pihan perälle.
Totuuden nimissä nyt kerrottakoon, että tämä kuva on muutaman viikon takaa, taas mahtuu sisään ja hyllytkin on (melkein) järjestyksessä ja tavaraa alkaa olla ihan oikeilla paikoillaan.


Hyvä huono päivä

maanantai 3. elokuuta 2015

Tänään mä annoin mun kissat pois. Oi tätä surun ja huonon ihmisyyden määrää. Menin ja annoin pois meidän pojat, minun pienet karvalapset. Mua itkettää niin kovin. Petin ne. Minä huono hirveä ihminen.
Oikeasti toimin oikein, kissojen parhaaksi. Annoin ne tosi hyvään kotiin, hyvien kissaihmisten luokse. Järjestin niille paremmat eläkepäivät, ihmiset, jotka ehtii ottaa syliin.
Mut silti mun sydän on vähän rikki. Onko koti ilman kissaa koti ollenkaan?

Viimeinen halaus


Pikasiivouksen lyhyt (ja pitkä) oppimäärä

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Yllätysvieraat kulman takana ja nurkat hurlumhei? Joko toteat tosiasiat eli että olet sottapytty etkä esitä muuta tai sitten suoritat pikasiivouksen.
Annan tässä ohjeet onnistuneeseen ja ripeään siivoukseen, jolla hämäät vieraan kuin vieraan.

Leikitään, että aikaa on puoli tuntia ja näkymät suurin piirtein tällaiset:



Voit heti todeta, että vieraasi tulevat mitä todennäköisimmin seurustelemaan kanssasi, eivät syynäämään nurkkia. (Ja jos eivät niin herää kysymys miksi et ole ilmoittanut, että ei olla kotona, enää ikinä?) Keskity siis siihen tilaan, jossa ajattelit tätä seurustelua suorittaa ja unohda suosiolla kaikki muu paitsi vessa.
Suorita valitsemassasi tilassa pikasiivous pinoamismetodilla. Eli kaikki roina kasaan suunnilleen saman suuntaisesti ja sellaiseen järjestykseen, että kamojen koko ja muoto tukee läjää ettei se pääse sortumaan.
Lapsiperheessä on aina roinaa lattiat täynnä. Ota siis iso laatikko, kassi, ämpäri, ihan mikä tahansa vetoisa esine. Lappaa kaikki kama tähän säilytysyksikköön. Äläkä ajattele mitään, kaikki vaan sinne samaan riippumatta siitä minne se oikeesti kuuluu. Vaatteet kerää pyykkiin riippumatta siitä onko ne oikeasti puhtaita vai likaisia. Vai pukisitko sinä päällesi jotain tuosta läjästä? Tuskin.

Siivoa vessa. Eli pese pönttö, lavuaari ja peili. Peili on tärkeä. Ja vaihda käsipyyhe.

Aika tavalla valmista tuli. Vielä ehtii kipaista lähikaupasta hakemaan pullaa. Suosittelenkin pitämään aina pakkasessa pullapussia. Ei siis tartte ite mitään leipoo vaan sellaista valmispaistoasiaa. Tuoksuu hyvältä, hämää paljon.

Lastenhuoneen sisustus

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Kyllä siinä nyt silmä lepää!


#minimalismipeli

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Kesäkuussa pelataan minimalismipeliä. Eli roina kiertoon.

Pelin säännöt ovat tässä:

1. Etsi kaveri, jonka kanssa osallistut haasteeseen.
2. Aloita kuun 1. päivä luopumalla 1 esineestä.
3. Esineen tulee olla ulkona talostasi ja elämästäsi keskiyöhön mennessä.
4. Voit myydä, lahjoittaa tai lajitella roskiin.
5. Toisena päivänä esineitä poistetaan 2, kolmantena 3 ja niin edespäin.
6. Voittaja on se, joka pelaa pisimpään.
7. Bonuspisteitä saa kutsumalla lisää kavereita mukaan.

Kavereita löytyy pilvin pimein osallistumalla pelin Facebook-tapahtumaan. Tapahtumasta saa vertaistukea ja siellä voi retostella poistoillaan.

Mä aloitin systemaattisen tavarakarsinnan jo yli vuosi sitten organisoimallani #Kevätsiivous-tapahtumalla. Tuloksia tulee hitaasti ja varmasti ja enempi ajoittaisina ryöpsähdyksinä, mutta nyt on hommaan saatava taas jotain vauhtia ja vipinää.
En kertakaikkiaan jaksa katsella enää mitään rojua missään, en ihmetellä mihin mikäkin kuuluu ja pohtia mistä näillekin paikka. En jaksa jatkuvaa rojujen siirtelyä ja krääsässä kahlaamista. Ihan kaikkein vähiten jaksan ajatella kaikkea tätä tavaraa. Kuluttaa, anteeksi kielenkäyttöni, ihan vitusti energiaa koko ajan pohdiskella erinäisiä kasoja, että mitä näillekin pitäis tehdä. En ehdi ajatella mitään muuta kuin näitä tavaraläjiä. Ajattelisin mieluumin, että mitä kasveja ja miten parvekkeelle istutetaan. Suunnittelisin mieluumin blogipostauksia ja ruokakuvia. Haaveilisin mieluumin kesälomasta ja sen jälkeen koittavasta (osittaisesta) töihinpaluusta. Käsikirjoittaisin vlogia.
Mut ei. Mä pohdin, että miten kaikki tavarat saatais paikoilleen. Tuntuu, etten saa himassa henkeä.

Mä aloitan raflaavasti. 1. päivän poisto on Tuplakupla.



Ostin valaisimen vuosia sitten jonkilaisessa joukkohysteriassa Hulluilta päiviltä, kun niin halvalla sai ja kaikki muutkin osti. Tälle ei ole koskaan ollut missään asunnossa sopivaa paikkaa, enkä mä tykkää sen valosta. Ja lapsille joutuu rähiseen koko ajan, että ei se ole mikään lelu! Ei tuota minkäänlaista iloa. Siis kiertoon ja tilaa vapautui heti noin neliö.


Iltakukkuja

torstai 28. toukokuuta 2015

Miksi tässä käy näin joka ikinen ilta? Käykö muille? Siinä iltapala-aikaan päätät, että menet ajoissa nukkumaan, ihan nyt viimeistään puoli yhdeltätoista. Ja sit yhtäkkiä kello onkin puoli kaksitoista (ja istut edelleen sohvalla avautumassa aiheesta blogiisi). Ja ennenkuin ihan oikeesti olet päässyt sänkyysi, on se jo reippaasti yli puolen yön.

Varsinkin nyt tänään kun mun pitää huomenna olla Wilsonin kanssa kaupungin toisella laidalla jo ennen aamukahdeksaa. Ihan sika-aikaisin. En ole koskaan missään niin aikaisin. Selviän tästä skippaamalla aamupalan himassa ja hoitamalla sen jossain kaupungilla, myös Wilson osallistuu näihin talkoisiin.
Ja eipä sekään nyt ihan liian aikaisin goisimaan taas mennyt, silloin puoli yksitoista kun mun olisi pitänyt kömpiä sänkyyn, kävin pakottamassa sen lopettamaan legoilla rakentamisen tältä päivältä.

Öitä.


Oma sänky

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Pahinta, mitä voisi tapahtua kun laittaa seitsenkuisen ekaa kertaa illalla omaan sänkyynsä, on jos se nukkuu siellä koko yön heräämättä kertaakaan.



No ei nukkunut. Kaivettiin Alsonin sänky romuvuoren alta esiin viikko sitten, pedattiin, viriteltiin joululahjaksi saatu Nalle Puh -mobile. Perhepedissä syntymästään saakka suurimmaksi osaksi, ja viimeiset neljä kuukautta joka yö nukkunut vauva saatiin illalla unille oikein mallikkaasti. Eikä äitin pelko toteutunut, vaan sain hakea vauvani kainaloon siinä yhden aikaan.
Ja nythän on niin, että vauva vihaa koko sänkyä. Se ei ole ikinä herännyt itkien, ei ikinä. Mutta nyt se alkaa itkeä heti kun unesta vähän havahtuu. Sänkyyn sitä on ihan turha laittaa jos se ei ole sikiunessa, ei ihan tasan varmaan käy kyljeleen tyytyväisenä pötköttään, vaan alkaa kirkua.
Tänään tapahtui sen verran edistystä, että se nukkui siellä jopa kahdet pitkät päikkärit. Alson nukkuu päivisin kaikin puolin heikosti, joten pidän tätä isona askeleena. Tai sitten se on kipee.

Kaksi menee siinä missä yksikin!

lauantai 16. toukokuuta 2015

No ei muuten mene. Kysykää keltä tahansa kaksilapsiselta. Yksi lapsi on lomaa. Kaksi työleiri. Mut kolmas menee kyllä siinä missä ne kaksikin, rennosti, omalla painollaan ja omana itsenään.

Wilsonin ja Olsonin sisarus, Alson, täyttää tänään seitsemän kuukautta. Jos mä olisin seitsenkuinen, niin pötkisin lattialla ja hinkuisin palveluja, en kävelisi ja kiipeilisi. En. Mutta Alson on erilainen. Kuin minä siis.

Alson pukeutuu puhtaisiin vaatteisiin. Ei hienoihin, mätsääviin eikä juuri minkään tietyn merkkisiin, vain puhtaisiin.
Alsonilla ei aina ole hanskoja tai aurinkolaseja eikä sen kärryn kuomussa ole koskaan roikkunut minkäänlaista verhoviritelmää.
Alson joutuu usein odottamaan huomiota, myös itkien. Se ei saa aikaan mitään kovin suurta katastrofia jos sen luokse ei heti mene. Kaksivuotias sen sijaan saa.
Alsonin lempilelu on käytetty kenkä, sellainen mintunvihreä Crocs, se saa imeä sitä niin paljon kun haluu, koska siihen tukehtuu huonommin kuin moneen muuhun asiaan.
Alsonin tutit on desinfioitu (ehkä) kerran, ei todellakaan joka ilta.
Alson on saanut D-vitamiininsa tablettina jo ainakin kaksi kuukautta.
Hyvä siitä tulee.

BuzzFeed jakoi tällaisen (mun mielestä) hauskan "23 asiaa, jotka haluaisit tietää ennen kuin saat toisen lapsen." Ihan erityisesti samaistun kohtaan 5. Aivan sama kuinka ajoissa lähtövalmistelut aloittaa niin ainakaan ajoissa ei olla koskaan.

Kuva on jo muutaman kuukauden takaa, mutta siinä ne on, mun murmelit. <3

Blogger Template created by Photographic Elements