Tästäkin tulee ensimmäinen osan mallia mukaillen pitkä kertomus, juuri mitään muuta yhteistä jatko-osalla ei sitten ekaan kertomukseen olekaan.
Elettiin raskausviikkoa 33+1 ja kaikessa rauhassa vietin iltaa kotona, ihan tarkalleen istuin olkkarin lattialla Wilsonin kanssa leikkimässä. Meni pidätyskyky. Ei siinä montaa hetkeä mennyt ymmärtää, että ei ehkä mennytkään vaan lapsivettähän se lahkeeseen lorottaa. Kun vedet menee pienillä viikoilla pitäis kai käydä pitkälleen ja soittaa ambulanssi. Mä soitin Naistenklinikalle eikä kukaan puhunut mitään makoilusta tai lansseista, pyydettiin vain tulemaan niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Iski pieni paniikki, hetki meni itseä ja tavaroita keräillessä. Ja vaatteita. Onhan tässä ainakin yksi yhteneväisyys ekaan synnytykseen, kyllä olis taas tehnyt mieli lähteä ilman housuja! Kohti Naistenklinikkaa lähdin laukussa neuvolakortti ja kamera, mitäpä sitä muuta synnyttämään lähtiessä tarvitaan.
Kotona tuli aika tiheesti muutama supistus, mutta ei mitenkään kipee, taksissa ne jo laantuivat ja käyrillä päivystyksessä katosivat kokonaan.
Joskus on mukavaa olla se kiireisempi tapaus, ei tartte odotusaulassa istua tuntitolkulla katsomassa kun kaikki muut menee ohi. Pääsin suoraan tutkimushuoneeseen ja käyrille. Mähän en edes tiennyt, mitä se tarkoittaa. Toki olen käyristä kuullut, mutta ei mulla ole sellaisesta mitään muistikuvaa Wilsonin synnytyksestä. Jotain piuhaa siinä oli tiellä kun siirryin säkkituolilta synnytysjakkaralle, mutta että mun olis pitänyt jossain käyrillä maata niin kuin muiden olen kuullut sanoneen. No opinpa senkin, tulevina päivinä erityisen hyvin.
Puolen tunnin käyrän jälkeen ilmestyi lääkäri, totesi että vettä lorottaa, ultrasi sikiön perätilassa ja kysyi mitä mieltä olen alatiesynnytyksestä jos synnytys käynnistyy. Ei tullut mieleenkään sektiota valita, vaihtoehdoista kauheinta, joten ilmoitin vauvan kyllä syntyvän alateitse kunhan joku kopin ottaa. Painoarvio sikiölle 1900 g, ei mikään suuren suuri viikkoihinsa nähden siis.
Kun kalvot puhkeaa, ei ole enää asiaa kotiin. Siipä yön kynnyksellä osastolle 42 odottamaan synnytystä, jonka kerrottiin koittavan viimeistään kun raskausviikkoja tulee täyteen 34 ellei synnytys lähtisi käyntiin spontaanisti.
Samassa huoneessa neljä naista, jokainen raskaanana pienillä viikoilla. Viereisen pedin rouvalla käynnistys alkanut raskausmyrkytyksen takia, vastapäätä toisella vuosi istukka verta ja toisella supisti voimakkaasti ja koitettiin estää vauvaa syntymästä. Tähän jo heti pistän kiitokset näille ihanille naisille, Katille, Mariannalle ja Säteelle, jotka teitte osastolla vietetyistä päivistä antoisia, meillähän oli oikeestaan tosi kivaa!
Ensimmäinen yö oli pitkä ja uneton. Sen jälkeen nukuin kuin tukki, paremmin kuin pitkiin aikoihin. Päivät kuluivat neuloessa ja rupatellen. Kaikki päivät samanlaisia, labrakärry, aamiainen, antibiottitippa, käyrät, lounas, tiputus, päivällinen, käyrät, iltapala, tiputus. Ja se on muuten niin, että sairaalassa ei kannata odottaa tapahtuvaksi mitään muuta kuin ruokaa-ajan, ei pääse turhautuun.
Saan ehkä syyttää pikkasen itseäni asioiden lopullisesta laidasta, sillä halusin ehdottomasti alatiesynnytyksen ja mielellään mahdollisimman luonnollisen, minua ja kysymyksiäni ja huoliani ei ehkä ihan ymmärretty kun keskityttiin ottamaan toiveeni huomioon. Sekin on toki hyvä, mutta kaikki unohtivat kertoa kylmät faktat.
Puhuin perätilasynnytyksestä ja käynnistyksestä useamman kätilön ja lääkärin kanssa. Ensin huoletti useimmin kuullut sanat oksitosiini ja epiduraali, sitten enenevässä määrin sektion kaiken päälle luoma varjo. Usean keskustelun tuloksena kirjoihin ja kansiin kirjattiin toiveeni luonnollisesta alatiesynnytyksestä ilman, että mihinkään puututaan ellei ole pakko. Sen toki ymmärsin ja hyväksyin, että jollain se synnytys pitää käynnistääkin eikä se välttämättä ihan vain toivomalla lähde. Saamani tieto oikeastaan kaikesta oli aika ristiriitaista, yksi nirpisteli, että ei me täällä mitään perätiloja käytetä, toinen ehdotti heti että ei ongelmaa kun puhkaistaan kalvot kohdunsuulta, kolmannen mielestä akupunktiolla saatettais hyvinkin saada sikiö liikekannalle oikeaan suuntaan.
Kun käynnistysaamu ja lääkärin vastaanotto lopulta koittivat, selitti lääkäri koko kuvion minulle noin kahdessa minuutissa ymmärrettävästi ja kauhistuttavasti: perätiloja, varsinkaan ennenaikaisia, ei ole tapana käynnistää kun se on vaikeaa ja kovin todennäköistä, että synnytys ei lähde käyntiin. Kalvoja ei voida puhkaista koska perätilavauva ei paina kohdunsuuta tarpeeksi ja vaarana on napanuoran ulos tuleminen. Ballongin asettaminen ei onnistu perätilasta johtuen. Lisäksi vuotava lapsivesi estää cytotecin laittamisen suoraan kohdunsuulle vaan se pitäisi ottaa suun kautta. Oksitosiinia tarvittaisiin todennäköisesti aika lailla ennen kuin supistukset riittäisivät vauvan puskemiseen kohdusta. Ja siinäkin on muuten ihan omat kommervenkkinsä, joihin tuskin nyt tarpeen mennä. Tähän vielä bonuksena ennenaikainen vauva, joka olisi periaatteessa kaikkea muuta kuin valmis syntymään, joka ei mahdollisesti jaksaisi pitkää synnytystä. Eli se hemmetin sektion haamu leijailisi ylläni koko synnytyksen ajan! Ja olisi kuitenkin se todennäköinen vaihtoehto. Lääkäri oli todella kannustava, ei kuulemma luovutettaisi ennen kuin on pakko.
Nielaisin ekan cytotec-annoksen ja kömmin sänkyyn supistuksia odottamaan erittäin ristiriitaisissa ja pettyneissä tunnelmissa. Jos tuon saman olisi joku älynnyt mulle selittää jo viikkoa aiemmin, olisin saanut kaikessa rauhassa henkisesti valmistautua kohtaamaan mulle todella pelottavan sektion. Ekalla lääkeannoksella ei ollut mitään vaikutusta eikä toisellakaan sen neljän tunnin vaikutusaikana. Sitten olikin jo ilta eikä lähdetty yötä vasten lisäämään lääkitystä. Paitsi että sitten alkoivat supistukset, todella kivuliaat ja tiheät, jotka tuntuivat kammottavasti kaikkialla muualla kuin missä olisi pitänyt. Heräsin uuteen aamuun rättiväsyneenä ja kovissa kivuissa, supistukset lakkasivat aamun sarastaessa, mutta jättivät koko mahan todella kipeäksi ja araksi.
Tiesin jo tuomion lääkärintarkastuksessa, kohdunsuulla edistys nolla, samat yhden sormen aukeamat ja sentti kaulaa jäljellä. Lääkäri tarjosi uutta lääkeannosta ja alkoi siirtää mua synnytyssaliin oksitosiinille kuudeksi tunniksi, jos sekään ei tehoaisi, niin edessä olisi päivystysleikkaus joskus illan tai yön tunteina.
Pyysin aikalisän, soitin Wilsonin isälle ja itkin hiukan. Mulla oli todellinen luovuttaja- ja epäonnistujaolo. Tuntui, että kun olin niin kovasti alatiesynnytystä halunnut, niin en saisi nyt muuttaa mieltäni. Samalla ajatus kuudesta kauheasta kivuliaasta tunnista oksitosiinitipassa leikkaussalia odottaen ei tuntunut myöskään erityisen houkuttelevalta. Päädyttiin pelkojen suoraan kohtaamiseen ja sektioon. Kätilö lohdutti, että synnytys se on sekin ja parin tunnin päästä kaikki olisi jo ohi.
Pääsin suunniteltujen sektioiden jonoon kolmanneksi, leikkaus alkaisi klo 12. Tässä vaiheessa kello oli jotain yhdeksän ja kymmenen välillä. Puin salivaatteet ylleni, luin kätilön tuomia papereita, pakkasin tavarani ja juttelin kätilön kanssa vauvasta ja imettämisestä. Wilsonin isä tuli paikalle ja kohta jo lähdettiin leikkaussaliin. Matkalla alkoi jo naurattaakin. Naistenklinikan synnytysosasto valmistautui muuttoon eri kerroksen ja alkavaan remonttiin, sanoisin, että tavararöykkiöt ja joka puolella pyörivät remontti- ja muuttoreiskat antoivat koko synnytykselle jo surrealistisia piirteitä.
Leikkaussalissa ei sentään ollut laatikkopinoja nurkissa vaan vastassa oli todella mukavaa henkilökuntaa. En oikein tiedä mitä odotin, ainakin, että joutuisin vielä odottamaan, mutta leikkaus käynnistyikin heti. Pöydän laidalle istumaan, kanyyli, verenpainemittari, selän pesu, puudutetta (ai saatana) ihon alle, neula spinaaliin (ai), lämmin tunne ja rentous alakropassa, jalat meni alta heti. Makaamaan pöydälle, vaatteet pois, katedri (kivun pelko), mahan pesu, Wilssonin isä leikkaussaliin (ne miesten salivaatteet on aika hot). Tässä vaiheessa mulle selvisi, että kosketustunto säilyy koko ajan, se on vaan se kipu jota en tuntisi, pelko kertaantui potenssiin kolme. Ei sattunut ei, mutta tuntui ajoittaan ilkeeltä, aikamoista painelua, kiskontaa, venymistä ja heiluttelua. Onneksi mä osaan hengittää hyvin, etsin vain katseelle pisteen ja hengitin syvään ja rauhallisesti ja rentoutin naaman lihakset, ihan kuin oikeassakin synnytyksessä kuuluu tehdä. Leikkaavan lääkärin alettua hommiin pistin Wilssonin isän selittämään minulle yhtä työasiaa, jotta saisin muuta ajateltavaa kuin vatsallani liikkuvan veitsen.
Syntymäaika 12.26. Muutamaa sekuntia myöhemmin valtava parkaisu. Mikä ihana, ihana itku, vauva hengittää! Tässä vaiheessa haihtuivat leikkauksen pelko ja enin huoli, saatiin nähdäkin vauva vilaukselta, se oli ihan sininen ja paksutukkainen, muuta en ehtinyt rekisteröimään. Keskityttiin kuuntelemaan vauvan itkua ja odottamaan lastenlääkärin päätöstä jatkohoidosta, vastasyntyneiden valvontaan Naistenklikalle vai tehohoitoon Lastenklinikalle. Wilsonin isä taisi olla tässä vaiheessa jo vauvan kanssa ja mua vännettiin ja käännettiin ja venytettiin lisää siinä leikkauspöydällä, asetettiin kuulemma kohtua takas paikoilleen (ottiko ne sen kokonaan ulos, en ymmärrä). Vauva tuotiin vielä kertaalleen näytille ennen siirtoa valvontaosastolle (onneksi sinne). Minua vielä hetki kasattiin, siirrettiin sitten sänkyyn ja kärrättiin heräämöön. Papereissa lukee nyt kuitenkin kiireellinen sektio, vaikka ennakkokäsitykseni oli, että elektiiviseksi (suunnitelluksi) kirjataan, ei siinä nyt niin ihmeellinen kiire ollut.
Kauheista peloista huolimatta kokemus oli oikein hyvä, ei jäänyt traumoja. Jo siinä pöydällä maatessa vauva syntyneenä ratkaisu tuntui hyvältä ja oikealta. Koin välttäneeni monta turhaa välivaihetta ennen leikkaussalia ja luovuttajatunne katosi. Kaikki tapahtui salissa hyvin nopeasti, ihmiset olivat mukavia ja sain tarpeeksi tietoa operaation kulusta.
Mutta että sektio synnytys siinä missä normaali alatiesynnytyskin. No ei musta ihan, mutta ihan kelpo tapa synnyttää joissain tilanteissa. Sata kertaa mieluumin mä ottaisin muutaman tikin alaosastolla kuin tän leikkaushaavan, toipumisessa on omat hankaluutensa ja sen kesto on jotain ihan muuta kuin normisynnytyksen jäljiltä. Loppu kuitenkin hyvin ja kaikki muukin nyt hyvin, 2220-grammaisena syntynyt vauva goisii tuossa vieressä omassa sängyssään tänä aamuna 8 päivää syntymän jälkeen 2204-grammaisena, hiukan keltaisena ja hyvin tarkassa ruokailuseurannassa, mutta kuitenkin omassa kotona!
