Synnytyskertomus vol 2

Tästäkin tulee ensimmäinen osan mallia mukaillen pitkä kertomus, juuri mitään muuta yhteistä jatko-osalla ei sitten ekaan kertomukseen olekaan.

Elettiin raskausviikkoa 33+1 ja kaikessa rauhassa vietin iltaa kotona, ihan tarkalleen istuin olkkarin lattialla Wilsonin kanssa leikkimässä. Meni pidätyskyky. Ei siinä montaa hetkeä mennyt ymmärtää, että ei ehkä mennytkään vaan lapsivettähän se lahkeeseen lorottaa. Kun vedet menee pienillä viikoilla pitäis kai käydä pitkälleen ja soittaa ambulanssi. Mä soitin Naistenklinikalle eikä kukaan puhunut mitään makoilusta tai lansseista, pyydettiin vain tulemaan niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Iski pieni paniikki, hetki meni itseä ja tavaroita keräillessä. Ja vaatteita. Onhan tässä ainakin yksi yhteneväisyys ekaan synnytykseen, kyllä olis taas tehnyt mieli lähteä ilman housuja! Kohti Naistenklinikkaa lähdin laukussa neuvolakortti ja kamera, mitäpä sitä muuta synnyttämään lähtiessä tarvitaan.

Kotona tuli aika tiheesti muutama supistus, mutta ei mitenkään kipee, taksissa ne jo laantuivat ja käyrillä päivystyksessä katosivat kokonaan.

Joskus on mukavaa olla se kiireisempi tapaus, ei tartte odotusaulassa istua tuntitolkulla katsomassa kun kaikki muut menee ohi. Pääsin suoraan tutkimushuoneeseen ja käyrille. Mähän en edes tiennyt, mitä se tarkoittaa. Toki olen käyristä kuullut, mutta ei mulla ole sellaisesta mitään muistikuvaa Wilsonin synnytyksestä. Jotain piuhaa siinä oli tiellä kun siirryin säkkituolilta synnytysjakkaralle, mutta että mun olis pitänyt jossain käyrillä maata niin kuin muiden olen kuullut sanoneen. No opinpa senkin, tulevina päivinä erityisen hyvin.

Puolen tunnin käyrän jälkeen ilmestyi lääkäri, totesi että vettä lorottaa, ultrasi sikiön perätilassa ja kysyi mitä mieltä olen alatiesynnytyksestä jos synnytys käynnistyy. Ei tullut mieleenkään sektiota valita, vaihtoehdoista kauheinta, joten ilmoitin vauvan kyllä syntyvän alateitse kunhan joku kopin ottaa. Painoarvio sikiölle 1900 g, ei mikään suuren suuri viikkoihinsa nähden siis.

Kun kalvot puhkeaa, ei ole enää asiaa kotiin. Siipä yön kynnyksellä osastolle 42 odottamaan synnytystä, jonka kerrottiin koittavan viimeistään kun raskausviikkoja tulee täyteen 34 ellei synnytys lähtisi käyntiin spontaanisti.

Samassa huoneessa neljä naista, jokainen raskaanana pienillä viikoilla. Viereisen pedin rouvalla käynnistys alkanut raskausmyrkytyksen takia, vastapäätä toisella vuosi istukka verta ja toisella supisti voimakkaasti ja koitettiin estää vauvaa syntymästä. Tähän jo heti pistän kiitokset näille ihanille naisille, Katille, Mariannalle ja Säteelle, jotka teitte osastolla vietetyistä päivistä antoisia, meillähän oli oikeestaan tosi kivaa!

Ensimmäinen yö oli pitkä ja uneton. Sen jälkeen nukuin kuin tukki, paremmin kuin pitkiin aikoihin. Päivät kuluivat neuloessa ja rupatellen. Kaikki päivät samanlaisia, labrakärry, aamiainen, antibiottitippa, käyrät, lounas, tiputus, päivällinen, käyrät, iltapala, tiputus. Ja se on muuten niin, että sairaalassa ei kannata odottaa tapahtuvaksi mitään muuta kuin ruokaa-ajan, ei pääse turhautuun.

Saan ehkä syyttää pikkasen itseäni asioiden lopullisesta laidasta, sillä halusin ehdottomasti alatiesynnytyksen ja mielellään mahdollisimman luonnollisen, minua ja kysymyksiäni ja huoliani ei ehkä ihan ymmärretty kun keskityttiin ottamaan toiveeni huomioon. Sekin on toki hyvä, mutta kaikki unohtivat kertoa kylmät faktat.

Puhuin perätilasynnytyksestä ja käynnistyksestä useamman kätilön ja lääkärin kanssa. Ensin huoletti useimmin kuullut sanat oksitosiini ja epiduraali, sitten enenevässä määrin sektion kaiken päälle luoma varjo. Usean keskustelun tuloksena kirjoihin ja kansiin kirjattiin toiveeni luonnollisesta alatiesynnytyksestä ilman, että mihinkään puututaan ellei ole pakko. Sen toki ymmärsin ja hyväksyin, että jollain se synnytys pitää käynnistääkin eikä se välttämättä ihan vain toivomalla lähde. Saamani tieto oikeastaan kaikesta oli aika ristiriitaista, yksi nirpisteli, että ei me täällä mitään perätiloja käytetä, toinen ehdotti heti että ei ongelmaa kun puhkaistaan kalvot kohdunsuulta, kolmannen mielestä akupunktiolla saatettais hyvinkin saada sikiö liikekannalle oikeaan suuntaan.

Kun käynnistysaamu ja lääkärin vastaanotto lopulta koittivat, selitti lääkäri koko kuvion minulle noin kahdessa minuutissa ymmärrettävästi ja kauhistuttavasti: perätiloja, varsinkaan ennenaikaisia, ei ole tapana käynnistää kun se on vaikeaa ja kovin todennäköistä, että synnytys ei lähde käyntiin. Kalvoja ei voida puhkaista koska perätilavauva ei paina kohdunsuuta tarpeeksi ja vaarana on napanuoran ulos tuleminen. Ballongin asettaminen ei onnistu perätilasta johtuen. Lisäksi vuotava lapsivesi estää cytotecin laittamisen suoraan kohdunsuulle vaan se pitäisi ottaa suun kautta. Oksitosiinia tarvittaisiin todennäköisesti aika lailla ennen kuin supistukset riittäisivät vauvan puskemiseen kohdusta. Ja siinäkin on muuten ihan omat kommervenkkinsä, joihin tuskin nyt tarpeen mennä. Tähän vielä bonuksena ennenaikainen vauva, joka olisi periaatteessa kaikkea muuta kuin valmis syntymään, joka ei mahdollisesti jaksaisi pitkää synnytystä. Eli se hemmetin sektion haamu leijailisi ylläni koko synnytyksen ajan! Ja olisi kuitenkin se todennäköinen vaihtoehto. Lääkäri oli todella kannustava, ei kuulemma luovutettaisi ennen kuin on pakko.

Nielaisin ekan cytotec-annoksen ja kömmin sänkyyn supistuksia odottamaan erittäin ristiriitaisissa ja pettyneissä tunnelmissa. Jos tuon saman olisi joku älynnyt mulle selittää jo viikkoa aiemmin, olisin saanut kaikessa rauhassa henkisesti valmistautua kohtaamaan mulle todella pelottavan sektion. Ekalla lääkeannoksella ei ollut mitään vaikutusta eikä toisellakaan sen neljän tunnin vaikutusaikana. Sitten olikin jo ilta eikä lähdetty yötä vasten lisäämään lääkitystä. Paitsi että sitten alkoivat supistukset, todella kivuliaat ja tiheät, jotka tuntuivat kammottavasti kaikkialla muualla kuin missä olisi pitänyt. Heräsin uuteen aamuun rättiväsyneenä ja kovissa kivuissa, supistukset lakkasivat aamun sarastaessa, mutta jättivät koko mahan todella kipeäksi ja araksi.

Tiesin jo tuomion lääkärintarkastuksessa, kohdunsuulla edistys nolla, samat yhden sormen aukeamat ja sentti kaulaa jäljellä. Lääkäri tarjosi uutta lääkeannosta ja alkoi siirtää mua synnytyssaliin oksitosiinille kuudeksi tunniksi, jos sekään ei tehoaisi, niin edessä olisi päivystysleikkaus joskus illan tai yön tunteina.

Pyysin aikalisän, soitin Wilsonin isälle ja itkin hiukan. Mulla oli todellinen luovuttaja- ja epäonnistujaolo. Tuntui, että kun olin niin kovasti alatiesynnytystä halunnut, niin en saisi nyt muuttaa mieltäni. Samalla ajatus kuudesta kauheasta kivuliaasta tunnista oksitosiinitipassa leikkaussalia odottaen ei tuntunut myöskään erityisen houkuttelevalta. Päädyttiin pelkojen suoraan kohtaamiseen ja sektioon. Kätilö lohdutti, että synnytys se on sekin ja parin tunnin päästä kaikki olisi jo ohi.

Pääsin suunniteltujen sektioiden jonoon kolmanneksi, leikkaus alkaisi klo 12. Tässä vaiheessa kello oli jotain yhdeksän ja kymmenen välillä. Puin salivaatteet ylleni, luin kätilön tuomia papereita, pakkasin tavarani ja juttelin kätilön kanssa vauvasta ja imettämisestä. Wilsonin isä tuli paikalle ja kohta jo lähdettiin leikkaussaliin. Matkalla alkoi jo naurattaakin. Naistenklinikan synnytysosasto valmistautui muuttoon eri kerroksen ja alkavaan remonttiin, sanoisin, että tavararöykkiöt ja joka puolella pyörivät remontti- ja muuttoreiskat antoivat koko synnytykselle jo surrealistisia piirteitä.

Leikkaussalissa ei sentään ollut laatikkopinoja nurkissa vaan vastassa oli todella mukavaa henkilökuntaa. En oikein tiedä mitä odotin, ainakin, että joutuisin vielä odottamaan, mutta leikkaus käynnistyikin heti. Pöydän laidalle istumaan, kanyyli, verenpainemittari, selän pesu, puudutetta (ai saatana) ihon alle, neula spinaaliin (ai), lämmin tunne ja rentous alakropassa, jalat meni alta heti. Makaamaan pöydälle, vaatteet pois, katedri (kivun pelko), mahan pesu, Wilssonin isä leikkaussaliin (ne miesten salivaatteet on aika hot). Tässä vaiheessa mulle selvisi, että kosketustunto säilyy koko ajan, se on vaan se kipu jota en tuntisi, pelko kertaantui potenssiin kolme. Ei sattunut ei, mutta tuntui ajoittaan ilkeeltä, aikamoista painelua, kiskontaa, venymistä ja heiluttelua. Onneksi mä osaan hengittää hyvin, etsin vain katseelle pisteen ja hengitin syvään ja rauhallisesti ja rentoutin naaman lihakset, ihan kuin oikeassakin synnytyksessä kuuluu tehdä. Leikkaavan lääkärin alettua hommiin pistin Wilssonin isän selittämään minulle yhtä työasiaa, jotta saisin muuta ajateltavaa kuin vatsallani liikkuvan veitsen.

Syntymäaika 12.26. Muutamaa sekuntia myöhemmin valtava parkaisu. Mikä ihana, ihana itku, vauva hengittää! Tässä vaiheessa haihtuivat leikkauksen pelko ja enin huoli, saatiin nähdäkin vauva vilaukselta, se oli ihan sininen ja paksutukkainen, muuta en ehtinyt rekisteröimään. Keskityttiin kuuntelemaan vauvan itkua ja odottamaan lastenlääkärin päätöstä jatkohoidosta, vastasyntyneiden valvontaan Naistenklikalle vai tehohoitoon Lastenklinikalle. Wilsonin isä taisi olla tässä vaiheessa jo vauvan kanssa ja mua vännettiin ja käännettiin ja venytettiin lisää siinä leikkauspöydällä, asetettiin kuulemma kohtua takas paikoilleen (ottiko ne sen kokonaan ulos, en ymmärrä). Vauva tuotiin vielä kertaalleen näytille ennen siirtoa valvontaosastolle (onneksi sinne). Minua vielä hetki kasattiin, siirrettiin sitten sänkyyn ja kärrättiin heräämöön. Papereissa lukee nyt kuitenkin kiireellinen sektio, vaikka ennakkokäsitykseni oli, että elektiiviseksi (suunnitelluksi) kirjataan, ei siinä nyt niin ihmeellinen kiire ollut.

Kauheista peloista huolimatta kokemus oli oikein hyvä, ei jäänyt traumoja. Jo siinä pöydällä maatessa vauva syntyneenä ratkaisu tuntui hyvältä ja oikealta. Koin välttäneeni monta turhaa välivaihetta ennen leikkaussalia ja luovuttajatunne katosi. Kaikki tapahtui salissa hyvin nopeasti, ihmiset olivat mukavia ja sain tarpeeksi tietoa operaation kulusta.

Mutta että sektio synnytys siinä missä normaali alatiesynnytyskin. No ei musta ihan, mutta ihan kelpo tapa synnyttää joissain tilanteissa. Sata kertaa mieluumin mä ottaisin muutaman tikin alaosastolla kuin tän leikkaushaavan, toipumisessa on omat hankaluutensa ja sen kesto on jotain ihan muuta kuin normisynnytyksen jäljiltä. Loppu kuitenkin hyvin ja kaikki muukin nyt hyvin, 2220-grammaisena syntynyt vauva goisii tuossa vieressä omassa sängyssään tänä aamuna 8 päivää syntymän jälkeen 2204-grammaisena, hiukan keltaisena ja hyvin tarkassa ruokailuseurannassa, mutta kuitenkin omassa kotona!

Terveisiä vaatehuoneesta

Tää meidän vaatehuone elää lukuisia vaiheita. Välillä mahtuu sisään, välillä ei ja välillä jotain siltä väliltä. Bongaatko vauvan?
Mä bongaan näistä röykkiökuvista aina jotain kauan kadoksissa ollutta niin kuin nyt yhdet verhot.
Pidän vaatehuonetta kaiken pahan alkuna ja juurena. Niin kauan kuin vaatehuone ei ole järjestyksessä, en saa mitään muutakaan järjestykseen. Kai tätä vois kutsua myös välttelyksi. Aika harvoin nimittäin vietän aikaani vaatehuonetta järjestellen, on niin paljon kivempaakin. Sitä paitsi mua ärsyttää nykyään tosi paljon käytännössä kaikki tavara, tekis mieli kantaa kaikki pihan perälle.
Totuuden nimissä nyt kerrottakoon, että tämä kuva on muutaman viikon takaa, taas mahtuu sisään ja hyllytkin on (melkein) järjestyksessä ja tavaraa alkaa olla ihan oikeilla paikoillaan.

Pikasiivouksen lyhyt (ja pitkä) oppimäärä

Yllätysvieraat kulman takana ja nurkat hurlumhei? Joko toteat tosiasiat eli että olet sottapytty etkä esitä muuta tai sitten suoritat pikasiivouksen.
Annan tässä ohjeet onnistuneeseen ja ripeään siivoukseen, jolla hämäät vieraan kuin vieraan.

Leikitään, että aikaa on puoli tuntia ja näkymät suurin piirtein tällaiset:

Voit heti todeta, että vieraasi tulevat mitä todennäköisimmin seurustelemaan kanssasi, eivät syynäämään nurkkia. (Ja jos eivät niin herää kysymys miksi et ole ilmoittanut, että ei olla kotona, enää ikinä?) Keskity siis siihen tilaan, jossa ajattelit tätä seurustelua suorittaa ja unohda suosiolla kaikki muu paitsi vessa.
Suorita valitsemassasi tilassa pikasiivous pinoamismetodilla. Eli kaikki roina kasaan suunnilleen saman suuntaisesti ja sellaiseen järjestykseen, että kamojen koko ja muoto tukee läjää ettei se pääse sortumaan.
Lapsiperheessä on aina roinaa lattiat täynnä. Ota siis iso laatikko, kassi, ämpäri, ihan mikä tahansa vetoisa esine. Lappaa kaikki kama tähän säilytysyksikköön. Äläkä ajattele mitään, kaikki vaan sinne samaan riippumatta siitä minne se oikeesti kuuluu. Vaatteet kerää pyykkiin riippumatta siitä onko ne oikeasti puhtaita vai likaisia. Vai pukisitko sinä päällesi jotain tuosta läjästä? Tuskin.

Siivoa vessa. Eli pese pönttö, lavuaari ja peili. Peili on tärkeä. Ja vaihda käsipyyhe.

Aika tavalla valmista tuli. Vielä ehtii kipaista lähikaupasta hakemaan pullaa. Suosittelenkin pitämään aina pakkasessa pullapussia. Ei siis tartte ite mitään leipoo vaan sellaista valmispaistoasiaa. Tuoksuu hyvältä, hämää paljon.

Lastenhuoneen sisustus

Kyllä siinä nyt silmä lepää!

#minimalismipeli

Kesäkuussa pelataan minimalismipeliä. Eli roina kiertoon.

Pelin säännöt ovat tässä:

1. Etsi kaveri, jonka kanssa osallistut haasteeseen.
2. Aloita kuun 1. päivä luopumalla 1 esineestä.
3. Esineen tulee olla ulkona talostasi ja elämästäsi keskiyöhön mennessä.
4. Voit myydä, lahjoittaa tai lajitella roskiin.
5. Toisena päivänä esineitä poistetaan 2, kolmantena 3 ja niin edespäin.
6. Voittaja on se, joka pelaa pisimpään.
7. Bonuspisteitä saa kutsumalla lisää kavereita mukaan.

Kavereita löytyy pilvin pimein osallistumalla pelin Facebook-tapahtumaan. Tapahtumasta saa vertaistukea ja siellä voi retostella poistoillaan.

Mä aloitin systemaattisen tavarakarsinnan jo yli vuosi sitten organisoimallani #Kevätsiivous-tapahtumalla. Tuloksia tulee hitaasti ja varmasti ja enempi ajoittaisina ryöpsähdyksinä, mutta nyt on hommaan saatava taas jotain vauhtia ja vipinää.

En kertakaikkiaan jaksa katsella enää mitään rojua missään, en ihmetellä mihin mikäkin kuuluu ja pohtia mistä näillekin paikka. En jaksa jatkuvaa rojujen siirtelyä ja krääsässä kahlaamista. Ihan kaikkein vähiten jaksan ajatella kaikkea tätä tavaraa. Kuluttaa, anteeksi kielenkäyttöni, ihan vitusti energiaa koko ajan pohdiskella erinäisiä kasoja, että mitä näillekin pitäis tehdä. En ehdi ajatella mitään muuta kuin näitä tavaraläjiä. Ajattelisin mieluumin, että mitä kasveja ja miten parvekkeelle istutetaan. Suunnittelisin mieluumin blogipostauksia ja ruokakuvia. Haaveilisin mieluumin kesälomasta ja sen jälkeen koittavasta (osittaisesta) töihinpaluusta. Käsikirjoittaisin vlogia.

Mut ei. Mä pohdin, että miten kaikki tavarat saatais paikoilleen. Tuntuu, etten saa himassa henkeä.

Mä aloitan raflaavasti. 1. päivän poisto on Tuplakupla.

Ostin valaisimen vuosia sitten jonkilaisessa joukkohysteriassa Hulluilta päiviltä, kun niin halvalla sai ja kaikki muutkin osti. Tälle ei ole koskaan ollut missään asunnossa sopivaa paikkaa, enkä mä tykkää sen valosta. Ja lapsille joutuu rähiseen koko ajan, että ei se ole mikään lelu! Ei tuota minkäänlaista iloa. Siis kiertoon ja tilaa vapautui heti noin neliö.

Kaksi menee siinä missä yksikin!

No ei muuten mene. Kysykää keltä tahansa kaksilapsiselta. Yksi lapsi on lomaa. Kaksi työleiri. Mut kolmas menee kyllä siinä missä ne kaksikin, rennosti, omalla painollaan ja omana itsenään.

Wilsonin ja Olsonin sisarus, Alson, täyttää tänään seitsemän kuukautta. Jos mä olisin seitsenkuinen, niin pötkisin lattialla ja hinkuisin palveluja, en kävelisi ja kiipeilisi. En. Mutta Alson on erilainen. Kuin minä siis.

Alson pukeutuu puhtaisiin vaatteisiin. Ei hienoihin, mätsääviin eikä juuri minkään tietyn merkkisiin, vain puhtaisiin.
Alsonilla ei aina ole hanskoja tai aurinkolaseja eikä sen kärryn kuomussa ole koskaan roikkunut minkäänlaista verhoviritelmää.
Alson joutuu usein odottamaan huomiota, myös itkien. Se ei saa aikaan mitään kovin suurta katastrofia jos sen luokse ei heti mene. Kaksivuotias sen sijaan saa.
Alsonin lempilelu on käytetty kenkä, sellainen mintunvihreä Crocs, se saa imeä sitä niin paljon kun haluu, koska siihen tukehtuu huonommin kuin moneen muuhun asiaan.
Alsonin tutit on desinfioitu (ehkä) kerran, ei todellakaan joka ilta.
Alson on saanut D-vitamiininsa tablettina jo ainakin kaksi kuukautta.
Hyvä siitä tulee.

BuzzFeed jakoi tällaisen (mun mielestä) hauskan "23 asiaa, jotka haluaisit tietää ennen kuin saat toisen lapsen." Ihan erityisesti samaistun kohtaan 5. Aivan sama kuinka ajoissa lähtövalmistelut aloittaa niin ainakaan ajoissa ei olla koskaan.

Kuva on jo muutaman kuukauden takaa, mutta siinä ne on, mun murmelit. <3

Silmä tottuu

Minä niin kadehdin niitä tyyppejä, joiden kodit näkyvät blogipostauksissa. Meidän ei näy, syystä. Tässä kun minä istun ja ympärilleni katselen, niin eipä juuri haittaa pöydällä kasvavat läjät, kirjapinojen takaa pilkistävä piano taikka kaikki lattiat peittävät lelukerääntymät, elämäähän ne. Mutta sitten kun otan kotona valokuvia lapsista ja eläimistä niin ei ne enää näytä elämältä vaan ryönältä. Alla havainnollistava esimerkki.

Huomaatteko tuon jonkun staakinkin tuolla ikkunan vasemmalla puolella? Jos joku olisi ennen kuvaa sanonut, että teidän keittiössä on joku metalliputki ikkunan vieressä, olisin torjunut, että älä nyt hulluja puhu, siellä mitään ole, mutta niinpä vaan on. Ja näyttäis olevan paljon muutakin jonnekin ihan muualle kuuluvaa.

Vaihtoehdot lienee keksiä tavaroille paikat ja koittaa saattaa ne näille uusille paikoilleen tai lopettaa kotona kuvien ottaminen.

Energia hukassa tai ehkei sittenkään

Musta tuntuu etten saa mitään aikaiseksi, uuvuttaa ja stressaa. Ensi viikolla muutetaan ja koko muutto on ihan levällään, kämppä niin hirveessä kaaoksessa, etten tiedä mistä aloittaisin pakkaamisen. Kaksi sadepäivää ja minimalistisesti ulkoilua saavat Wilsonin kiipelemään seinillä, sillä sitä energiaa vasta piisaakin, syöpöksi saakka, uuvuttaa juosta sen perässä. 

Sitten sain koko viikon jos seuraavankin pelastavan viestin Facebookissa, jonka lainaan tähän nyt ihan suoraan ja lupaa kysymättä: "Sä oot kyllä kaikista tuntemistani ihmisistä aikaansaaviin! Siis sä samaan aikaan fiksaat vaunuja, päivität blogia ja facebookia, hoidat kahta lasta, laitat taivaallista ruokaa ja pakkaat muuttolaatikoita (ja varmaan neulot jotain ihanaa projektiakin). Ja parantelet synnytyshaavoja! Sä oot ihan mun idoli!"

Tämä elämäni pelastaja ei ole ollenkaan väärässäkään. Pisti oikein miettimään, että mitä kaikkea mä päivisin teenkään ja kyllä se on aika paljon. Tänään olen yllä mainittujen lisäksi tehnyt töitä ja opettanut ystävän leipomaan korvapuusteja. (Ja pessyt kaksi koneellista pyykkiä, mutta sitä ei oikein voi laskea tekemiseksi.) Että jos uuvuttaa niin kannattaisko hidastaa tahtia?

Keskosvauvan punnitus

Pienillä viikoilla syntynyttä pientä vauvaa punnitaan ahkerasti. On painokontrollia ja syöttöpunnitusta. Syöttöpunnituksessa vauva punnitaan ennen rintaruokintaa ja heti sen jälkeen, jotta tiedetään paljon maitoa menee. Kyse on milleistä, kahdeksankin milliä ratkaisee paljon lopulta tarvitsee laittaa nenämahaletkuun. Imettyjen määrien kasvaessa voidaan tehdä myös päätelmiä vauvan jaksamisesta.

Nenämahaletku lähti jo muutama päivä sitten, mutta otan edelleen syöttöpunnituksia aika ahkeraan kun tuntuis, että vauvaa siirtyy nyt kokonaan pullosta rintaruokintaa. Mikä on helppoa erityisesti öisin, en niin millään jaksais nousta pulloa lämmittämään.

Kotipunnitus onnistuu tarkalla keittiövaa'alla, vehkeen pitää toimia gramman tarkkuudella. Vaa'alle piirakkavuoka, vuokaan pyyhe, taaraus ja vauva vuokaan!

Järki vs. tunteet, pelkotilat ja raivo

Tämä teksti on kirjoitettu jo muutama päivä sitten, olisko kolmantena päivänä synnytyksestä, ios-Bloggerin erinomaisuudesta johtuen jäänyt julkaisematta. Vaikka sittemmin tilanne on taasaantunut, mahtuu tähän väliin monta älytöntä kyyneltä, silmitön huutaminen Wilsonin isälle vieraiden läsnäollessa ja laaja-alainen muistinmenetys. Wilson ei onneksi vaikuta traumatisoituneelta, ehkä ongelmat alkavat vasta myöhemmin.

Voisko joku palauttaa mun aivot pliis!

Otsikko johtaa harhaan, järki on paennut. Märehdin niin niissä onnettomissa raskausvaivoissani, että unohdin tämän kaikkein kauheimman, kun tunteet ottavat järjestä vallan ja elämä menee oikeasti vaikeaksi. En usko, että olisin muistanut tätä myöhemmässäkään raskauden vaiheessa tulevaan muutoin henkisesti valmistautuneena, nythän koko synnytys ja tuplaäitiys tuli vähän nopeasti puun takaa. Täähän oli tosiaan se koko homman vaikein osuus Wilsoninkin kanssa.

Tunteet:

Olen vollottanut käytännössä koko päivän. Joka kerta kun mun pitää puhua jollekin alan pillittää. En oikein tiedä miksi. Vastasyntyneiden valvontaosaston lastenlääkäri oli kovin ilahtunut: "Ihanaa! Sä itket! Maito on noussut!" Aijaa!!

En pysty tekemään mitään päätöksiä yhtään mistääm, päätökset vaativat ajattelua (jos sitäkään) eivätkä loputonta vatvomista ja pohdiskelua asian erilaisilta epämääräisiksi jääviltä kanteilta. Okei, tässä on tarvinnut päättää ihan oikeitakin asioita, mutta koko pakan riittää sekoittamaan ajoittain täysin ylitsepääsemättömät ongelmat, kuten kumpaan näistä pulloista tämän maidon nyt laittaisinkaan.

Pelkotilat:

Tiputan vauvan. Kompastun. Kompastun ja tiputan vauvan. Vauva tukehtuu maitoon. Vauva kuristuu piuhaan. Vauva ei hengitä ihan mistä tahansa syystä. Kaadun.

Kompastuinkin muuten, aiheellinen pelko siis.

Pelkää koko ajan jotain koko universumin puolesta. Raskasta.

Olen ihan varma, että Wilson traumatisoituu pitkästä poissaolostani ja erityisesti koska en pysty häntä normaalisti hoitamaan kotiin palattuani. Tai missaan kaikki loput sen kehitysvaiheet.

Raivo:

Tapan sen, jos ne särkylääkkeet eivät ilmesty tähän nyt! (Se on kuulkaa niin, että kun sairaalassa on särkylääkejakelu myöhässä, niin silloin vituttaan.)

Helvittiäkö siinä siltä kyselet, se on just tuotu leikkaussalista, senkun teet! (Naapuripetiin kärrättiin leikkaussalista kiirreellisestä sektiosta rouva, jolta kätilö herkesi kyselemään kaikenlaista mun mielestä todella hölmöä, kuten haluatko, että vaihdan sun siteen.)

Jos tää tutti ei just nyt mene tähän, niin heitän koko paskan seinään ja hypin sen littanaksi! (Tuttipullon korkki meni väärille kierteille.)

Oma aika

Minussa on ilmeisesti jotain perustavanlaatuista vikaa. Mulla on ihan tarpeeksi omaa aikaa. Ja ei, en laske työssä käyntiä omaksi ajaksi. Ehkä mulla on sitten vaan niin täydellinen lapsi, ei roiku puntissa, ei kitise, nukkuu kaikki yönsä, jne. Muah.

Tai sitten en ymmärrä huumoria, ehkä Hesarin kolumni on sitä. En koe reissua lähikauppaan lomana, menen sinne koska on pakko. Yksinäinen kauppareissu on toki helpompaa kuin lapsen kanssa, on kaksi kättä vapaana ostosten kantamiseen. Ja mä tykkään tosi paljon olla yksin kotona, olen aina tykännyt. Mutta jos käyn haikailemaan yksinäisen kotona möllöttämisen perään niin eihän siitä tule loppuakaan. On urpoutta kaivata koko ajan jotain sellaista, josta jo lähtökohtaisesti tietää, että ei tule tapahtumaan, energiaani kaivataan muualla.

Tää tuntuis olevan vanhemmuuden trenditeema jatkuvan syyllisyyden ohella. Vanhemmuuden pitää ilmeisesti olla kaikin puolin jotenkin ihan vitun vaikeaa, jotta on katu-uskottava äiti ja yleisesti hyväksytty kasvattaja. En myöskään syyllisty (juuri koskaan) mistään. Lapselle huutamisesta joo, mutta olen ratkaissut sen kahden kerran jälkeen, etten vaan huuda. Eipä siitä yksivuotiaan kanssa ole mitää hyötyäkään, tulee vain paha mieli kaikille.

Selkeää paskamutsiainesta.

Takaisinveto

Ei se elämä nyt sittenkään voittanut, flunssa vaan jatkuu. En muista enää mones viikko lähtee käyntiin. Huoh, huoh ja huoh. Pakko olis parantua, en pysty enää.

No tänään(kin) uhmasin flunssaa ja osallistuin valokuvauskurssille. En niin millään hennonnut perua osallistumista kun olin odottanut kurssia kuin kuuta nousevaa jo viikkoja. Ja kannatti mennä. Opin vaikka mitä ja tapasin mukavia uusia ihmisiä ja mukavia vanhoja tuttua. Kurssilla kuvattiin ruokaa, se on musta todella vaikeaa kuvattavaa, harvemmin mitenkään kauhian kaunista noin lähtökohtaisesti. Pitäisi stailata, somistaa ja sommitella, jotta saisi mielenkiintoisempaa kuvitusta. Koita nyt sit kun perhe odottaa jäähtyvää ruokaa nälkäisenä. Eli tekniikan haltuun ottamisella pääsee jo aika pitkälle. Olen todella tyytyväinen. 

Palaan aiheeseen paremmilla voimilla. Nyt kutimet käteen ja sohvaan.

Elämä voittaa, ehkä.

Kolmas päivä kuukauteen ilman kurkkukipua, wuuhuu! Ja melkein koko päivän yksin kotona, tupla-wuuhuu! En aio tehdä mitään. Paitsi ahkeroida lapselle villapaitaa.

 

Tarkoitus oli siivota, saisi kerrankin rauhassa laittaa tavarat paikoilleen ja pestä lattian, mutten taida jaksaa. Pitäiskö alkaa ottaa blogiin jotain sisustuskuvia? Olis pakko siivota ja järjestellä paikkoja nätiksi.

Nythän on nimittäin niin, että olen nukkunut ihan äärimmäisen hyvin jo ainakin kaksi kuukautta, en ole nukkunut näin hyvin vuosiin. Viime yönä heräsin kolmelta enkä saanut enää kunnolla nukuttua, olo on nyt hirveä, ihan kuin olis krapula. Tältäkö musta yleensä tuntuu niinko normaalisti kun en nuku, kamalaa.

Ja sellainen omituisuus kun yöunet yhtäkkiä paranivat kuin taikaiskusta niin ei sekään mitään herkkua ollut. Voishan sitä kuvitella, että kun vihdoin saa nukuttua yönsä alusta loppuun ilman välivalvomisia, niin sitä olisi kuin uudesti syntynyt ja energiaa täynnä. No en ollut, olin aamuisin aivan pihalla ja epätoivoinen, että ei voi olla jo aamu kun vasta ensimmäisen kerran tänä yönä herään! Kaikkeen se psyyke (ja kroppa) sopetuukin.

Jos ei nuku päikkäreitä niin ehkä ensi yönä nukuttaa taas hyvin. Olis kuitenkin huomenna työpäivä ja kaikkee. Muistaakseni 16 työpäivää jäljellä, aika vähän.

Paskamutsina annan lapselle Pågenin korvapuusteja, mun lemppareita. Niissähän on vaikka mitä lisää ja säilöntää (en ole kyllä koskaan tuotteen sisältöä tarkistanut kun ne on niin hyviä) ja kanelia, kaikki kasvalle lapselle hirvittävän vaarallisia. Wilson ei tunne muita pullia ja sen sain katkerasti tuta kun leivoin ihanan rahkapiirakan. "Otatko pullaa?" kysyin ja ojensin kersikselle muhkean lämpöisen reunapalan. Se otti haukun, sylkäisi ja heitti koko palan perään. Kiittämätöntä.

Loistava ura jätteenkäsittelylaitoksella

Karmaiseva tautiviikkoa alkaa olla voiton puolella ja yleinen vointi ja ilmapiiri kohentunut. Viikkoon mahtuu kolme vatsatautia, ripulit lattialla, kaksi flunssaa ja kolme lääkärikäyntiä, yksi kielijänteen leikkauksella.

Kukat ja ruohot pääsivät viikon mittaan nahistuun.

Varkaus

Kun hakee ite niin ei tartte tyytyä ohkasiin säännösteltyihin siivuihin vaan saa koko juuston!

Oksennuspakkaus

Koska inhorealismi on kivaa ja kiviäkin toki kiinnostaa, niin kerrottakoon, että lapseni on oksentanut eilen ensimmäistä kertaa 13-kuukautisessa elämässään! (Puklas se joskus vauvana, mutta sitä ei lasketa.) Tämä vähemmä iloinen sattumus tapahtui automatkalla Helsingistä Turkuun, noin 300 metriä ennen Turun moottoritien alkua.

Taidokkaasti oli lapsi tähdännyt hupparinsa sisään ja tästä päästäänkin varsinaiseen asiaan. Mua aina naurattaa ne äidit, jotka varautuvat joka reissulla kaikkeen mahdolliseen. Mentiin lähikauppaan tai ulkomaille, niin mukana on valtava hoitolaukku ja lisänyssykät täynnä tavaroita, joita en osaa luetella, koska minulla ei ole aavistustakaan mitä ne voisivat olla. Meillä on mukana vaippa ja mahdollisesti juomapullo jos ollaan muistettu ottaa se mukaan. Oksennusta pursuvan hupparinrintamuksen äärellä toivoin olevani yksi noista hysteerisistä äideistä, joiden hoitolaukusta ihan varmasti löytyy oksennuspakkaus, pieni pussukka, jossa on kosteuspyyhkeitä, käsidesiä ja vaihtobody ja varmaan jotain muuta tarpeellista, jota en nyt vajavaisuudessani osaa kuvitella.

Jos joku osaa kertoa mitä kaikkea olisi oikeasti hyvä olla mukana tai mitä niistä treenikassinkokoisista säkeistä löytyy, niin erittäin suurella mielenkiinnolla imisin tämän tiedon itseeni.

Enimmät yrjöt kaavittiin nenäliinaan, matkaa jatkettiin parasta toivoen ja Turussa rynnättiin suoraan autosta lastenvaateliikkeeseen.

2013

Uusi vuosi on alkanut. En aio luvata mitään.

Mä en oikein ymmärrä mikä näissä vuosien vaihtumisissa on se juhlan aihe. Aina on tokkiinsakin kiva paukutella raketteja ja juoda kuohuvaa, mutta mitä ovat nämä uudet alut ja menneiden muistelot? Mun elämä jatkuu tänään varmaan ihan samanlaisena kuin eilen. En tunne sydänalassani kutkuttavaa uutuuden viehätystä taikka jännitystä tulevista suurista ja hienoista asioista mitä tämän vuosi mahdollisesti tuo tullessaan. Jokainen päivä voi olla hieno ja mahdollisuuksia täynnä, ei siihen vuoden vaihtumista tarvita.

En myöskään ymmärrä näitä, jotka päättävät vuoden alusta tehdä jonkun muutoksen elämässään kuten lopettavat tupakanpolton, alkavat laihduttaa, aloittavat uuden harrastuksen. Mikä ihme niissä kaikissa muissa 364:ssä päivässä on vikana muutoksen tekemiseen? Senkun päättää, että nyt teen näin ja tekee sitten kans.

Vuoden vaihtumisessa on myös yksi selkeän ikävä puoli, tästä alkaa vuoden kolme masentavinta kuukautta. Liina sen niin osuvasti pisti, ei ole mitään mitä odottaa, on kylmää ja kelmeää ja kevätkin tuntuu kaukaiselta kesästä nyt puhumattakaan. En nyt keksi mitä sitä esimerkiksi kesällä niin kovin odottaisi, ei ainakaan sitä vääjäämättä lähestyvää syksyä, mutta kesällä on huomattavasti helpompi nauttia hetkestä kuin helmikuussa. Eikös tulppaanit valtaa kaupat ensi viikolla, ehkä ne piristävät.

Nillinnillin.

Kuvan tyyppi onneksi piristää. Sille on ihan sama sataako vettä vai paistaako aurinko. Se on aina yhtä iloinen, takkutukkainen ja harvahampainen Wilson. <3

Räntää

En ole koskaan ollut niin iloinen räntäsateesta kuin äsken! Tai oikeammin en ole koskaan ikinä aikaisemmin iloinnut räntäsateesta niin yhtään.

Mutta nyt se ennakoi huomiseksi luvattua lumisadetta. Ihan sama kuinka kosteana tulee kunhan jää maahan sen verran, että katkeaa tää loputon lohduton pimeys.

En muista minä vuonna viimeksi olisin rypenyt näin syvällä kaamosmasennuksen syövereissä. Tai minä vuonna viimeksi kuljin vielä marraskuun lopussa syystakissa. Haluan talven. Haluan pakkasta. Haluan vetäytyä sohvalle villapeiton alle aina maaliskuuhuun saakka ja syödä voileipiä.

Snurre ja trikookude

Mulla on varastossa kohtullisen komia kasa kulahtaneita mustia trikoovaatteita, kuteiksi. Niitä on tullut kerättyä vuosien saatossa ja muutettuakin muutama kerta. (Äly ho-hoi!)

Kesällä tartuin toimeen, raahasin pinoni parvekkeelle, arvelin homman olevan pölyistä ja siksi ulkosalla suoritettavaa. Teroitin sakset ja aloin leikkaamaan. Mutta pilde sentään! Tunnin saksimisen jälkeen parveke oli täynnä mustaa trikoosilpettä, mustaa trikoonöyhtää ja homma on muuten ihan saamarin pölisevää. Silppeen, nöyhdän ja pölyn lisäksi kasassa oli mustaa trikoonauhaa noin viiden ketjusilmukan verran. Mieletön menestys.

Siivosin sotkun, kannoin rääsypinoni takaisin sinne mistä sen otinkin ja suuntasin Snurreen. Snurre on Helsingin mukavin lankakauppa! Hyvän villavalikoiman kruunaa älytön valikoima trikookudetta kaikissa mahdollisissa väreissä ja sävyissä. Kuteen voi ostaa vyyhdissä ja keriä itse tai paria euroa kalliimmalla valmiiksi kerittynä. Trikookuteen hankkiminen Snurresta on sekin kierrätysteko, sillä kude on teollisuusylijäämää.

Snurreen kannattaa varata hyvin aikaa ottaa rennosti koska Snurren leidi on niin mukava, että huomaamattaan on rupatellut tovin jos toisenkin.

Tärkeitä asioita täynnä

Pidin pikkasen nettitaukoa. En nyt mitään totaalista, mutta notkumisen vähentämiseksi. Havainnoin Vojon Facebook-sivulta mielenkiintoisen elämänhallintajutun. Tarinassa on proffa, purkki ja oppilaita. Proffa täyttää purkin (pingis)palloilla ja kysyy onko purkki täynnä. Ja opiskelijoiden mielestä on. Sitten proffa kaataa purkkiinsa herneitä ja esittää saman kysymyksen ja opiskelijat taas nyökyttelee. Sitten sama toistuu hiekalla ja täynnä on.

Tarinan opetus on se, että pallot kuvastavat elämässä todella tärkeitä ja merkityksellisiä ja mielekkäitä asioita, herneet astetta heikompia ja hiekka kaikkea sälää. Eli elämänsä voi täyttää niillä oikeesti tärkeillä asioilla ja antaa niille enemmän tilaa. Stoori löytyy Vojon timelinesta postattuna 1.10.2012 jos jotakuta kiinnostaa lukea originaali.

Mun purnukassa yhden pallon paikan otti kyllä blogit, mutta netissä notkuminen loisti poissaolollaan. Ja koska bloggaaminen ja koneen avaaminen ylipäätään johtaa yleensä notkumiseen niin intervention omaisesti minimoin kaiken mieron tielle johtavan.

Kynäkotelot duuniin ovat valmiit ja ikioma teekuppikin hankittuna. Kotelot syntyivät kierrätyshengessä tomaattimurskatölkeistä ja tapetinjämistä. Virkattuun trikookude on hankittu Snurresta. Yksi kollega sanoi, että mun pitäisi myydä noita (virkattuja) ja toinen totesi, että kaikilla pitäisi olla sellaiset, että olis vähän kodikkaampaa. Kattellaan.

Pipin tapetista tehdyt näyttää musta vähän siltä kun olisin suoraan Saarioisten hernaritölkin kylkeen liimannut tintin kuvan. :)