Puistossa

Lapsi tarvitsee raitista ulkoilmaa ja puiston suomia monipuolisia virikkeitä. Vanhempi raahautuu siis puistoon lähes poikkeuksetta joka päivä kiinnosti tai ei. Useimmiten ei.

On siellä yksi asia ylitse muiden, nimittäin puistoruokailu.

Masuasukki ja selkäpiitä karmivaa muuta kauhua

Masu, salamatkustaja, masuasukki, rakkauspakkaus, tarrasukkia, vaavi, vauveli ja mitä näitä karmeuksia nyt on, välillä tuntuu, että loputtomasti. Kohta mie yrjöön!

Se on perkele sikiö ja se kasvaa kohdussa. No okei, voi sanoa vauva ja maha, mutta siinä menee raja. En käsitä miten joku pystyy lässyä yllä luetellulla tavalla, vihaan kaikkia ilmaisuja yhtä lailla. Että kutsuisin omaa mahaani masuksi? Ehkä se on ne raskauden pehmentämät aivot, mä olen onneksi sitten pysynyt skarppina.

Tänään saatoin töissä syyllistyä pieneen kivahdukseen, kun kolleega tervehti mua kutsumalla vauvamasuksi. Enkä siis vähiten masun takia, vaikka olis mulla nimikin.

Puistattaa.

Kuvan taulut eivät liity tapaukseen millään tavalla.

P.S. Vauvat vauvat eivät syö tissiä vaan maitoa.

Tiistai

Ensimmäinen kirkumisen saattelema heittäytyminen kaupan lattialle, check!

Ne viinirypäleet, jotka minä laitoin ostoskoriin olivat tietenkin aivan vääriä. Note to self: istuta lapsi aina ostoskärryyn, älä kuvittelekaan, että pienetkään ostokset onnistuvat ostoskorin ja sinkoilevan yksivuotiaan kanssa. Tai onnistuu jos tykkää kovin hikoilla.

Tämä on muuten se hetki kun pitäisi tyhjätä astianpesukone ja latoa uudet sisään, kerätä lelut koreihin, viikata pyykit, pestä kissanyrjöt pöydältä ja siirtää valokuvat kamerasta koneelle. Minä makaan nyt tässä sohvalla ja syön niitä viinirypäleitä.

Sininen totuus

Pyysin Wilsonia näyttämään kylpykirjasta missä on apina. Lapsi osoitti elefanttia ja sanoi äiti. Eikä raskausviikkojakaan ole vielä kasassa kuin kaksikymmentä jotain. Että kiitti.

Nom Nom Nom

Ihanaa lauantaita. Ei mulla muuta.

Oksennuspakkaus

Koska inhorealismi on kivaa ja kiviäkin toki kiinnostaa, niin kerrottakoon, että lapseni on oksentanut eilen ensimmäistä kertaa 13-kuukautisessa elämässään! (Puklas se joskus vauvana, mutta sitä ei lasketa.) Tämä vähemmä iloinen sattumus tapahtui automatkalla Helsingistä Turkuun, noin 300 metriä ennen Turun moottoritien alkua.

Taidokkaasti oli lapsi tähdännyt hupparinsa sisään ja tästä päästäänkin varsinaiseen asiaan. Mua aina naurattaa ne äidit, jotka varautuvat joka reissulla kaikkeen mahdolliseen. Mentiin lähikauppaan tai ulkomaille, niin mukana on valtava hoitolaukku ja lisänyssykät täynnä tavaroita, joita en osaa luetella, koska minulla ei ole aavistustakaan mitä ne voisivat olla. Meillä on mukana vaippa ja mahdollisesti juomapullo jos ollaan muistettu ottaa se mukaan. Oksennusta pursuvan hupparinrintamuksen äärellä toivoin olevani yksi noista hysteerisistä äideistä, joiden hoitolaukusta ihan varmasti löytyy oksennuspakkaus, pieni pussukka, jossa on kosteuspyyhkeitä, käsidesiä ja vaihtobody ja varmaan jotain muuta tarpeellista, jota en nyt vajavaisuudessani osaa kuvitella.

Jos joku osaa kertoa mitä kaikkea olisi oikeasti hyvä olla mukana tai mitä niistä treenikassinkokoisista säkeistä löytyy, niin erittäin suurella mielenkiinnolla imisin tämän tiedon itseeni.

Enimmät yrjöt kaavittiin nenäliinaan, matkaa jatkettiin parasta toivoen ja Turussa rynnättiin suoraan autosta lastenvaateliikkeeseen.

Koira olis kätevä

Aterian jälkeen sen voisi nostaa pöydällekin.

Kävellen päivähoitoon

Wilson on seisoskellut jo pari kuukautta. Muutaman kerran se on erehtynyt ottamaan askelia kun on pitänyt käsistä kiinni. Eilen se sitten otti ja käveli telkkatasoa vasten, siirtyi taaperokärryn taakse ja meni vielä jonkun matkaa ennen kuin kärry karkasi.

Tänään kiristettiin kärrystä takapyörät ja nyt se jo menee kuin vanha tekijä pitkin kämppää. Tai niin pitkälle kuin suoraan pääsee, sitten jää jumiin.

Nyt kuumeinen Wilson goisii. Minä juon kuohuvaa ja täytän kotihoidontuen ja päivähoidon hakemuksia. Kai niitä saa jälkikäteen korjata jos menee jotain väärin? Ja mihin ne tulotkin pitäis ilmoittaa hoitomaksuja varten? Kai niitä joku kysyy ennen kuin hoito alkaa?

Mun kriteeri päivähoidon aloitukseen on, että lapsi osaa kävellä. Näillä näkymin näyttää hyvältä.

Wilson halaa ja pussaa tuota ylemmän kuvan kissaa koko ajan. Miksi se häipyy aina heti kun mä otan kameran esiin?

Talvitamineista

Nyt olis vissiin varustelun aika. Nimittäin talvivarustelun. Mutta en edelleenkään ymmärrä kaikenmaailman välikausia ja windfleecejä ja ties mitä. Jos mulla olis rahaa, niin marssisin Polarn O. Pyretin liikkeeseen, törkkäisin Wilsonin jonkun myyjän syliin ja pyytäisin pukemaan sen syksyn ja talven varalle. Enkä siksi, että Po.pin vaatteet olisivat musta erityisen kivoja, mutta ihan vain siksi, että se olisi kaikista helpointa.

Kaapista löytyy jo kirppikseltä ostettu ReimaTec, mikä lie siinäkin ero pelkkään Reimaan. Pitäisi kaivaa se esiin ja sovittaa Wilsonille päälle. Äitiyspakkauksen haalari saattaa olla vielä tallella, mutta eikös se ole sellainen vaunussa pötköttelyyn tarkoitettu asia?

Hankkimani ReimaTec oli halpa, muttei järin kaunis. Jos haluaa kauniin, niin pitäisi pulittaa hyvinkin sata euroa. Siis sata v....n euroa vermeestä, joka syksyllä roikkuu lapsen päällä ja keväällä kinnaa. Vai? Meneekö sama haalari muka sopivana koko talvikauden? Meneehän, jooko?

Entäs kuravaate? Kuulemani mukaan perinteinen kumirukka on kauheen ikävä. En käsitä miksi. Vai käykö nykyiset talvihaalarit kura-asustakin, nehän on vissiin vedenpitäviä?

Ja missä on baby slim? En halua pukea paljon liikkuvaa laihaa vauvaa baby baggieen. Tai ehkä mä oon vaan ihan pihalla tässäkin kohtaa ja siinä bägissä onkin kauhian kiva istua ja liikkua eikä laihakaan vauva huku sellaiseen ollenkaan.

Haalarin alla pitää varmaankin olla erilaista villakerrastoa, sellaiset osaan onneksi neuloa söpöt itse. Villasukkia ja villalapasia tekee varman isoäiti niin paljon kuin vaan ikinä tarvitaan ja villaisia myssyjä neulon muutaman. Mut onkohan nekään hyvät? Vai pitäiskö olla joku weather proof baby commando, että pärjätään koko talvi?

Talvihan ei ole vielä lähelläkään (syksy on, eli ilmeisesti se välikausi), mutta kuulemma kaikki haalarit ja muut loppuu jo elokuussa.

En kestä. Ahdistaa. Haluan muuttaa Sisiliaan.

Olispa aina kesä. Ja vähän pienemmät silmäpussit.

Bussissa ei saa nauttia eväitä

Tapahtui eilen bussissa. Matkustajina pari mummoa, kolme lastillista vauvoja, joista kahdella äitien lisäksi vanhemmat sisarukset matkassa ja kolme nuorta, mutta jo menetettyä tapausta. Lastenvaunut tukkivat keskioven, menetetyt tapaukset valtaavat takapenkin ja ilmeistä päätellen kumpikin edellä mainuttu ryhmä ottaa mummoja päähän ja rankasti.

Bussi on hätäseen nytkähtänyt liikkeelle kun kuski jo karjuu kuuluttimeensa takapenkin menetetyille, että bussissa ei saa juoda. Ihmeen kuuliaisesti Karhu-tölkit katoavat näkyvistä. Ja kuskihan on oikeassa, bussissa ei saa syödä eikä juoda. Koska nousuhumalaisen muisti ja kärsivällisyys ovat lyhyitä, ilmestyvät oluset penkkien takaa uudestaan esiin heti ensimmäisen pysäkin jälkeen. Kuskilla menee hermo ja se pysäyttää bussin, räväyttää ovet auki ja alkaa karjuen ja voimasanoja säästämättä häätää menetettyjä bussista.

Mun olis tehnyt mieli sanoa kuskille, että suuta suppuun ja jalkaa kaasulle. Takapenkin menetetyistä ei nimittäin ollut minkään muunlaista haittaa kuin oluen siemiminen, olkoonkin sitten kielletty. Menetetyt kuitenkin poistuvat bussista vähin äänin. Kaksi muuta äitiä alkaa sepostaa isommille lapsilleen, kuinka hirvittävän huonosti nuo takapenkkiläiset käyttäytyivätkään, että kuski joutui heittämään ne ulos. Nytpä yksi mummoistakin äityy äänekästä kirosanaa viljellen ärhentelemään nykynuorison kamaluutta.

Kaikki on selkeesti yhdenmielisiä siitä, että takapenkillä on käyttäydyttä karmaisevalla tavalla. Paitsi minä. Miksi musta huonosti ovat käyttäytyneet kuski joka karjui ja kiroili agressiiviseen sävyyn ja mummo, joka myös äityi ärräpäitä viljelemään? (Voisin tähän lisätä, että lasten läsnäollessa, mutta se ei mielestäni ole oleellista. Eikä mua niin haittaa, vaikka Wilson muutamat vitut kuuliskin.)

Synnytys

Mä oon nyt vähän jälkijunassa synnytyskertomuksineni. Mun lapsihan on jo kohta 8 kuukautta ja kuumin debatti aiheesta käytiin jo viime viikolla Helsingin Sanominen mielipide-palstalla. Aloittaja (Aktiivinen synnytys ry:n jäsenistöä) kritisoi sairaalarutiineja ja synnytysten suunnittelemattomuutta ja neuvolassa annettavia ohjeita.

Ensimmäisenä vastineen kirjoitti joku mies, joka hyökkäsi heti eipäsjuupas-linjalle eli puolustamaan puudutteita. Näähän olisi oikeastaan kaksi eri keskustelua, mutta tällä miehelle ei kirjoituksen tai allekirjoituksen perusteella ollut niin minkäänlaista kompetenssia aihealueeseen liittyen. Ehkä sillä on lapsia ja siten ollut mukana synnytyksissä, mutta se ei kuules herraseni nyt riitä. Frendejä lainatakseni, No uterus, no opinion.

Seuraavaksi vastinettaan alkoi esittää Naistenklinkan anestesialääkäri, jonka onnistui ihan hieman palata alkuperäiseen aiheeseen, mutta keskittyi kuitenkin numeroimaan faktaa siitä kuinka moni nainen tarvitsee tai ei tarvitse epiduraalia.

Mut joo, asiaan. Eli siihen miten Wilson minusta putkahti.

Wilsonia odottaessani sain kuulla todella paljon ohjeistusta, että synnytystä ei kannata mitenkään suunnitella ja että kyllä se kätilö sit kertoo mitä pitää tehdä. Kukaan ei nyt varsinaisesti kieltänyt perehtymästä aiheeseen, mutta eipä siihen kaveripiirissä ainakaan juuri kehoitettukaan, päin vastoin aika tavalla soitellen sotaan tuntuu moni synnyttämään lähtevän. Neuvolasta en muista miten tätä käsiteltiin terveydenhoitajan puolesta.

Synnytystään voi suunnitella monella tapaa. Ymmärrettävästi ei voi etukäteen päättää päivämäärää, kestoa ja kellonaikaa, mutta etukäteen voi hyvinkin päättää miten haluaa missäkin tilanteessa toimittavan. Mun luonteenpiirteisiin ei kuulu perehtymättömyys eikä suunnittelemattomuus. Mä tykkään olla tilanteiden tasalla ja pitää ohjat käsissäni. Varsinkin kun tiedossa on mahdollisesti kipua ja aivan valtavaa keskittymistä vaativaa toimintaa, on mun neuvoni kyllä, että kannattaa edes pikkasen ottaa selvää siitä mitä on tulossa. Sitä paitsi kun minä työnnän keilapallon kokoista päätä omasta jalkovälistäni, niin miten ihmeessä siinä kätilö tai kukaan muukaan osaisi kertoa miltä musta tuntuu?

Mie olin siis hyvin perehtynyt synnytyksen eri vaiheisiin, mahdollisiin komplikaatioihin sekä kaikkiin toimenpiteisiin, mihin siinä saatettaisiin ryhtyä. Kävin etukäteen mielessäni synnytystä, mielikuvaharjoituksiksi niitä kai kutsuttaisiin. Perehdyin puudutteisiin ja totesin, että en halua neuloja mihinkään lähelle selkäydintäni enkä mielellään minnekään muuallekaan, varsinkaan käsivarteeni. Joogasin, kyykin ja kävin läpi kaikki asennot sekä ponnistamiseen että avautumiseen ja valitsin mieluisimmat.

Etukäteen pelkäsin sektiota, repeämisiä ja episiotomiaa ja erityisesti niiden tikkaamista, kontrollin ja itsemäärämisen menettämistä. Sektiota pelkäsin niin paljon, että en voinut edes puhua siitä. Repeämä- ja tikkipelon otin puheeksi kätilön kanssa heti Naistenklinikalle päästyämme ja Wilsonin isälle tein tarkan listan asioista mitä en missään nimessä halua minulle tehtävän ja velvoitin hänet toimimaan puhemiehäni mikäli en jostain syystä itse pystyisi.

Ehdottomasti halusin ilokaasua, peräruiskeen, jumppapallon ja täydellisen rauhan.

Wilson syntyi 9.12.2011 raskausviikolla 38+4. Kaikki harjoitussupistukset olivat noin kaksi viikkoa ennen synnytystä loppuneet kunnes alkoivat taas keskiviikkona 7.12. Samalla nivusiin iski viiltävä kipu. En tosin arvannut, että synnytys olisi oikeasti lähellä.

Perjantaina 9.12. heräsin aamuyöstä noin klo 2.45 todella kovaan ja kipeään supistukseen. En ehtinyt edes asentoa sängyssä vaihtaa kun vatsasta kuului vihlaisun saattelema poksahdus. Tajusin heti, että nyt lähtee vedet, pinkaisin valtavuudessani käsittämätöntä ketteryttä osoittaen vessaan, ehdin just ja just pöntölle ennen kuin lorahti. Siinä tais mennä limatulpat ja suoli nyt ainakin tyhjeni. Se ensimmäinen supistus tais muuten olla koko synnytyksen pisin.

Supistukset eivät suinkaan loppuneet, mutta eivät sen ensimmäisen jälkeen olleet enää kipeitä. Johonkin mä sain tuhrautumaan 45 minuuttia ennen kuin soitin Naistenklinikalle. Saatoin hieman järkyttyä vesien menosta, koska tilanne muistutti kaikkineen ennen Wilsonia kokemastani keskenmenosta. Pikkasen tolkku tosiaan hävis, enkä ollut varma enää kuinka tulisi toimia. Kaivoin esiin neuvolasta saadun Meille tulee vauva -oppaan ja menin kylppäriin vessanpöntölle istumaan ja selvittämään koska pitäisi lähteä sairaalaan. Wilsonin isä naureskeli jälkikäteen, että olisko kannattanut vaan soittaa heti Naistenklinikalle sen sijaan että alkaa selata neuvolan prosyyreja keskellä yötä. Varmaan olis joo, tällä kertaa puhelimeen tallentui kellonaika 3.31. Sain sairaalasta ohjeet ottaa gramman paracetamolia, mennä nukkumaan ja tulla kun ei pysty enää kotona olemaan ja viimeistään illalla jos supistuksen loppuvat. Supistuksia tuli sen puhelun aikana kolme, mutta mitään kipua en tuntenut.

Kaivoin kaapista lääkkeet, huitaisin ne huviin ja tein suunnitelman: ensin nukun, sitten silitän, sitten pesen vessat ja sitten pakkaan laukun.

No just joo. En ehtinyt päätäni tyynyyn painaa kun tuli ensimmäinen kipeä supistus. Ja heti perään toinen ja kolmas. Totesin hyvin nopeasti, että särkylääke ei ala vaikuttamaan, enkä saa kipua hallintaani pelkällä hengityksellä. Oli synnytyslaulun aika. Nousin ylös ja siirryin takaisin kylppäriin hoilaamaan aaaaaata. Supistusten lomassa haalin kasaan hammasharjoja, meikkejä ja vaatteita. Supistuksia tuli niin tiheään, etten ehtinyt kävellä vaatekaapilta laukulle olkkariin tai ajatella mitä sinne laukkuun tulisi laittaa. Häthätää sain omat kamani kasaan, sitten herätin Wilsonin isän. Kerroin synnytyksen olevan käynnissä ja vesien menneen. Sehän pinkaisi kans suoriltaan pystyyn ja parkaisi kauhistuneena että mihin. :) Kai se luuli nukkuvansa jossain lapsivesijärvessä. Se vesihän ei muuten sit lätsähdä lattiaan kertaheitolla vaan jää keljusti vuotamaan kalvojen aukosta. Mä viritin pikkareihini muutaman kestovaippojen lisäimun, eri kätevää. :D

Wilsonin isä lähti pakkaamaan loppuja kamoja ja mä kävin polvilleni sängylle tarkoituksena kellottaa supistusten kestoa ja niiden väliä. Mut niin pirun tiheesti niitä tuli, etten ehtinyt välissä saamaan iPhonesta kelloa auki. Lisäksi paineen tunne lantion pohjalla oli niin kova, että pelkäsin h-hetken olevan jo lähellä. Tyrkkäsin puhelimen Wilsonin isälle ja käskin soittaa Naistenklinikalle, että me tullaan nyt, en itse pystynyt puhumaan, yksi supistusten väli ei olisi riittänyt tarvittavaan keskusteluun.

Wilsonin isä haki auton, sillä välin mä mietin, että voisinko lähteä ilman housuja pelkässä t-paidassa. Kesäkelillä olisin ihan varmana lähtenytkin. Sain kuitenkin riivittyä verkkarit jalkaan ja takinkin päälle, sukkia en muuten laittanut.

Meidät kirjattiin Naistenklinikalle klo 5.20. Mä kävin vaihtamassa vessassa sairaalakaavun päälle. Lauloin muuten edelleen sitä aaaaatani ihan saatanan lujaa joka supistuksella. :) Vessassa äheltäessäni mietin, että jos kätilö nyt sanoo, että kohdunsuu on auki sentin, niin haluan ihan kaikki mahdolliset puudutteet ja lääkkeet mitä vaan irtoo. Tilanne oli onneksi kovasti toisenlainen, 5-6 senttiä auki ja jotain reunaa enää paperinohuelti jäljellä.

Siirryttiin synnytyssaliin. Pallon päällä istuminen ei tuossa aukiolovaiheessa enää tuntunut kuin karmaisevalta, joten pyysin säkkituolin. Kätilö asensi sen pedille, pöyhi siihen kuopan mahalle ja auttoi mut sen varaan polvilleni, kysyi mitä puudutetta laitetaan, asensi ilokaasun ja niitä antureita mahan ympärille.

Oli muuten mahtava kätilö. Kun sille selvisi, etten halua mitään puudutteita, kysyi se heti olenko käynyt joogassa ja missä ja selvitti osaanko hengittää oikein. Olisi opastanut jos mun tiedoissa olisi ollut puutteita. Sain opastusta sopiviin asentoihin, kätilö "kielsi" missään nimessä käymästä makuulle, sanoi sen olevan kaikista asennoista huonoin mahdollinen. Ja näinhän se menee, painovoima auttaa!

Kun se kaikki hulina ja hyörinä vihdoin rauhoittui ja jäätiin huoneeseen kaksistaan ja opin ilokaasun oikean hengittämisen, pitenivät supistusten välit vihdoin siedettäviksi. Ilokaasu vei supistuksista pahimman terän ja pääsin rentoutumaan. Jos joku vielä ilokaasua kokeilematon tuleva synnyttäjä on jaksanut lukea tänne saakka, niin annan sellaisen vinkin, että heti ei kannata kaasun kanssa luovuttaa jos ekoilla henkäisyillä tulee huono olo. Harjoitus tekee mestarin tässäkin hommassa. Eli just kun supistus on alkamassa, niin normaalia rauhallista hengitystä maskiin kunnes supistus alkaa helpottaa. Mulle riitti pari henkäystä per supistus.

Enää mulla ei ole aavistustakaan mistään kellonajoista, ei mennyt kauaa kun vaivuin nk. synnytystranssiin. Olin täysin omassa maailmassani, jossa vaivuin supistusten välillä uneen. Havahduin supistuksiin, joiden aika hoin itselleni rauhallisesti samoja lauseita. Anna supistuksen tulla. Älä taistele vastaan. Anna kohdunsuun venyä ja vauvan laskeutua. Heittäydy mukaan supistukseen. Supistus on siitä surkee kipu, että jos alkaa huohottaan ja huutaan ja jännittään, niin se pahenee vaan. Kävin välillä niin syvällä unessa, että myöhästelin ilokaasun kanssa. Yhtäkkiä yhdellä tällaisella supistuksessa alkoi alapäässä tuntua niin järkyttävä paineen tunne, että siinä ei mitkään itsesuggestiot enää auttaneet. Puristin sängyn päätyputkea ja huohotin.

Ponnistamisen tarve. Se tunne on järjetön. Kyse ei ole kivusta, en osaa muuta sanoa kuin järjetön. Tuntuu siltä, että vauva ampaisee ulos ihan just nyt tähän paikkaan. Ja nimenomaan, että ampaisee, syöksyy suorastaan.

Soitettiin paikalle kätilö, joka totesi kohdunsuun olevan täysin auki, mutta vauvan pään vielä hieman ylhäällä. Sain ohjeeksi alkaa ponnistaa hyvin kevyesti paineentunnetta vastaan. Veikkaisin kellon olleen noin 8, sillä tässä kohtaa kätilön vuoro loppu ja remmin astui uusi, ihan yhtä mukava ja huomioonottavainen sekin.

Vastaponnistus toimi aivan hulluun ponnistamisen tarpeeseen ja aloin kätilöltä kysellä, että koska tässä sitten oikeesti ponnistetaan. Vastauksesi sain, että heti kun musta siltä tuntuu ja jäin itsekseni miettimään, että mistä mä sen muka tiedän kun ihan hyvin voisin ponnistaa jo nyt. Kätilö lähti huoneesta ja pyysi soittamaan kelloa heti kun tuntuu siltä, ettemme halua olla enää kaksistaan huoneessa. En tiiä olisko Wilsonin isästä tuntunut siltä jo aikaisemmin, sillä mä olin edelleen siinä omassa pienessä synnytysmaailmassani ja halusin ympärilleni täyden hiljaisuuden. Sit ihan yllättäen siltä alkoi tuntua eli sen kyllä tosiaan sitten tietää kun on valmis tositoimiin. Tuli yhtäkkiä sellainen tunne, että se kuulkaa syntyy NYT. Komensin Wilsonin isän soittamaan kätilöä paikalle ja aloin kampeutua lattialle synnytysjakkaralle.

Tässä vaiheessa iski kriisien kriisi. Tai oikeastaan kaksi. Ensinnäkin ilokaasun letkut eivät yltäneet jakkaralle ja kieltäydyin ehdottomasti synnyttämästä yhtään mitään ilman jo rakkaaksi muodostunutta maskiani. En suostunut edes istumaan koko jakkaralle ennen kuin saisin kaasunaamarin taas kätösiini. Toisekseen muistin, että unohdin haluta peräruiskeen ja olin kovasti huolissani, että vauvaa ennen alapäästäni tulee jotain ihan muuta. :) Siis kaikkea sitä ehtii ja jaksaa siinä tilanteessa miettiä ja niinku mitä väliä!

Ponnistin ensimmäisen supistuksen kätilön neuvosta hengitystä pidättäen, mutta se ei tuntunut hyvältä, en jaksanut työntää loppuun saakka. Seuraavalla supistuksella kokeilin joogassa kehoitettua uloshengityksen aikana ponnistamista, mutta ei siitäkään oikeen tullut mitään, en saanut työnnölle tarpeeksi voimaa. Seuraavalle supistukselle päätin kokeilla synnytyslaulua, eli pitkää matalaa aaaaata uloshengitykselle. Se kun oli jo aiemmin auttanut keskittymisessä ja antaisi uloshengitykselle lisää kestoa. Mun kurkusta ei kuulunut aaaaa vaan ihan järjettömän mielettömän kova ja eläimellinen karjuminen. En ikimaailmassa saisi samaa ääntä ulos suustani nyt. Silloin se tuntui hyvältä, antoi ponnistukselle voimaa ja hyvän keston. Nolotti kylläkin.

Alkuun juttelin mukavia kätilön kanssa aina supistusten ja ponnistusten välillä, mutta kun pään ulos tulo alkoi olla lähellä, niin siinä ei kyllä mitään juteltu vaan jouduin kasaamaan itseäni ja hengitystäni väliajoilla.  Ilokaasua en enää hengittänyt, mutta turvakseni puristin maskia kaikella voimalla naamaani vasten, toisella kädellä puristin Wilsonin isän kättä. On sitäkin mahtanut vähän sattua kun mulla oli kyljet ja käsivarret seuraavana päivänä ihan maitohapoilla. Ihan viimeisillä ponnistuksilla supistusten välistä tunnelmaa voin kuvailla vain sanalla pakokauhu kun mietin, että miten pystyn odottamaan ponnistamatta seuraavaan supistukseen. Ihan vikan supistuksen jälkeen kätilö kannusti uohtamaan supistukset ja työntämään vaan niin perkeleesti ja sit Wilson olikin jo ulkona klo 9.14.

Oi se tunne kun vauva syntyy! Kipu loppuu, venyminen loppuu, supistukset loppuu (mulla ei tullut yhtä ainutta jälkisupistusta). Mun äiti oli vannottanut ajattelemaan kauniita ajatuksia, koska vauvat kuulemma osaa heti synnyttyään lukea niitä. Kaunista tai ei, niin mun eka ajatus oli, että toi ei just tullut mun alapäästä! Meni todella kauan ennen kuin vauva alkoi mun silmissä näyttää pieneltä. :)

Sain Wilsonin syliin paitani alle ja pyysin anteeksi, että hän joutui tulemaan maailmaan niin kauheen metelin saattelemana.

Tästä voi laskea synnytyksen kestoksi kuusi ja puoli tuntia, eli aika ripeää toimintaa. Kaikki meni pitkälti niin kuin olin toivonutkin, suuri kiitos kuuluu meitä avustaneille kätilöille, joille ei ollut tärkeää noudattaa synnytyksen rutiineja ja totuttuja käytäntöjä ja he halusivat kuunnella minua.

Päätökset ei pidä

Olen joutunut jonkinlaiseen oravanpyörään. Joka ilta päätän, että aamulla nousen heti kun Wilson herää, riippumatta siitä onko kello kuusi vai kahdeksan. Joka aamu päätän, että illalla menen ajoissa nukkumaan. Joka aamupäivä päätän, että hoidan kotihommat Wilsonin aamupäiväpäikkäreiden aikana.

No. Aamuisin en niin mitenkään jaksa nousta. Koitan imettää jo herännyttä lasta jatkamaan uniaan ja jos se ei tehoa pidän vain silmiä sitkeesti kiinni siihen saakka, että Wilsonin isä nousee puuronkeittohommiin. Ilta ehtii yleensä kääntyä reippaasti yön puolelle ennen kuin olen unessa. Ja nää aamupäivät, nytkin istun tässä koneella yökkäri vielä päällä näitä päätöksiä analysoimassa. Jospa sitä tänään edes pukeutuisi ennen kuin lapsi on taas hereillä.

Iltahulinoista päivähulinoihin

Wilsonia oli vielä pari viikkoa sitten todella vaikeaa saada iltaisin nukkumaan, siinähän vierähti helposti kolmekin tuntia ennen kuin yliväsynyt vauva vihdoin simahti. Sit alettiin rytmittää päivää ja erityisesti iltarutiineihin alettiin kiinnittää huomiota ja toistaa orjallisesti samaa kaavaa joka ilta. Iltapelleilylle pistettiin stoppi, puuron jälkeen petiin, iltasatu, pää tyynyyn ja silmät kiinni ja makkarista ja sängystä ei poistuta vaikka taivas putoaisi. Ekana iltana meni puoli tuntia, seuraavan 20 minuuttia ja nyt noin kymmenessä minuutissa minityyppi nukahtaa omaan sänkyynsä ja itte ei tartte kuin se satu lukea ja lopun aikaa pelata iPadilla. Enempää en kaipaa enkä vaadi, ehkä kokeillaan huoneeseen yksin jäämistä ehkä ei, sen oppii myöhemminkin.

Mutta tätä en osannut aavistaa, nyt me ei saada sitä enää nukahtamaan päiväunille! Aamupäivällä ehkä joo, mutta iltapäivällä, kun täydellisessä maailmassa pitäisi nukkua ainakin yli tunti, niin se ei nuku ollenkaan. Paitsi tietenkin just kun saat illallisen pöytään ne se kuorsaa olkkarin lattialla otsa tamburiinilla.

Eikä nyt edes mennä siihen kuinka monta kertaa Wilson herää yön aikana. Tai kuinka monta tuntia mä yössä nukun. 

Jollain joku vinkki pliis?

Sade kastelee

Tää karmea totuus lävähti kirjaimellisesti päin mun näköä joskus tammikuussa kun lähdin kärräämään Wilsonia metroasemalle sankassa räntäsateessa. Mulle ei tullut yllätyksenä, että vauva saattaa herätä todella monta kertaa yön aikana, mutta tämä sadeasia pääs yllättämään.

Mulla oli ennen aina sateenvarjo mukana, mikäli pienikin sateen riski leijui ilmassa. Ja kyllä, myös lumisateella sateenvarjo on eri kätevä. Mut lyki nyt noita kärryjä ja roiku samalla sateenvarjossa, varsinkin jos tuulee.

Tänään satoi, ei onneksi tuullut. Matkalla metroasemalle koitin miettiä hapekasta ilmaa ja kiittävää luontoa. Mut sithän mä muistin, että mun uudet ripset eivät leviä pitkin naamaa missään kosteudessa, nahkatakki ei kastu läpi ja mulla on todella hienot melkein uudet kumisaappaat ja vaunujen sadesuojakaan ei ole tylsin mahdollinen! Heti helpotti.

Metroasemalla vastaan tuli CoffeeBoy, täydellinen ajoitus kuumaa juomaa vaativassa säässä. Luomukahvi kaksi euroa, korttikin käy, mainio palvelu. Miten en ole tähän aikaisemmin törmännyt vaikka melkein joka päivä metrolla menen?

Paluumatkalla ei enää satanut ja luonto oli kieltämättä kaunis ja ilma koleen hapekas.

Päivärutiini

Rutiinit on perseestä. Kun mun kaltaisella neuroottisella kontrollifriikkisuorittajaperfektionistilla on rutiini, niin siinä on pysyminen minuutilleen.

Lapsen tarpeiden mukaan pystyn yllättävän kivuttomaan joustoon, mutta jos mistä tahansa muusta syystä ilmenee poikkeamaa, alkaa tuolla jossain kurkun ja sydämen välimaastossa tuntua kiristystä. Vaikka kuinka yritän ottaa rennosti, en pysty. Ainakaan tarpeeksi. Ihan hiton ärsyttävää sekä itselle että muille. Kertakaikkiaan. Jos löytyisi edes joku kultainen keskitie.

Ensin opettelen noudattamaan rutiineja muuallakin kuin kotona. Kaupungilla ja kylässä joutuu pakostakin vähän joustamaan, jospa siinä ohessa oppis relaamaan sit kotiolosuhteissakin. Nyt jo menee ahdistuksen väreet selkäpiissä kun mietin niitä tilanteita kun rutiinia joutuu muuttamaan syystä tai toisesta.

Näin siinä käy kun ei pysy aikataulussa, lapsi nukkuu olkkarin matolla jo ennen iltapuuroa, perskules!

Koska peseydyin viimeksi?

Ennen Wilsonia en jaksanut mitenkään ymmärtää mihin vanhempien aika menee. Kun ei muka ehditä syödä, siivoomisesta ja peseytymisestä nyt puhumattakaan. Melkein innolla odotin, että mysteeri ratkeaisi. Sitten syntyi Wilson, ruokaa riitti, olin aina puunattuna, puettuna ja meikattuna eikä meillä koskaan ole ollut niin siistiä kuin silloin. Vauva nukkuikin ensimmäiset viisi viikkoa jotenkin todella paljon, aikaa oli. Ja vaikka päikkärit sittemmin kuihtuivatkin olemattomiin, ehdin edelleen tehdä kaikkia mainittuja toimia, suorastaan mainiosti. Lisäksi ehdin luuhata kaupungilla ja harrastuksissa, en oikeastaan edes viihtynyt kotona, keskustan kahviloissa kavereiden kanssa oli kivempaa. Ja iloinen ja yltiöseurallinen vauva viihtyi sekin paremmin kuin kotona, jossa odotti välitön kyllästyminen.

Vaan nyt on mysteeri ratkennut! Istumaan (ja välillä seisomaan) nouseva ja konttaava vauva, joka syö viisi kiinteää ateriaa päivässä ja opettelee kaikenmaailman rutiineja univaikeuksien takia, vie sekä ajan että mehut.

Enää ei riitä kahvilan hälinä viihdykkeeksi, pitäisi päästä ryömimään vieraisiin pöytiin. Lattialle laskettu vauva on alta aika yksikön nelitahtiintunut toiseen huoneeseen, syönyt kissojen ruuat ja käärinyt itsensä tietokoneen laturin johtoon. Enää se ei onneksi kaatuile istuessaan, ei tarvitse vieressä kytätä pahimpia tällejä estämässä.

Omia silmiä ei ole vielä edes saanut auki kun aamupuuro pyörii jo mikrossa. Loppupäivä menee kytätessä väsymyksiä ja koittaessa pysyä rutiinissa. Keittiössä, joka ei jatkuvasta siivoomisesta ja järjestämisestä huolimatta näytä koskaan yhtään siivommalta, kuluu ihan tolkuttomasta aikaa. Kädet on kestorusinalla, koska ne huuhtelee koko ajan jotain rättiä tai ruokalappua tai pieniä käsiä ja naamaa. Edellinen ateria on vielä lautasella kun jo katsoo kelloa koska seuraavaksi syödään ja koittaa keksiä, että mitä syödään.

Imettämällä en laihtunut grammaakaan, kiinteitä lapseen lapatessa kiloja karisee kiihtyvää tahtia. Kun on ensin varjellut astioita, lapannut ruokaa satunnaisesti avautuvaan suuhun, nostellut sormisyömisiä takaisin pöytään, pessyt puurot lapsesta, omasta tukasta ja syöttötuolin vieressä istuneesta kissasta, ei jaksa syödä enää. Annoskoot ovat siis huomattavasti pienentyneet ja kaupan päälle tulee yksi painonhallinnan trendeistä, lyhyet ateriavälit.

Mutta mä en valita, itse asiassa aika kivaa. Vauva on kuitenkin vauva vain niin vähän aikaa.