Pages

Slider

Koska peseydyin viimeksi?

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Ennen Wilsonia en jaksanut mitenkään ymmärtää mihin vanhempien aika menee. Kun ei muka ehditä syödä, siivoomisesta ja peseytymisestä nyt puhumattakaan. Melkein innolla odotin, että mysteeri ratkeaisi. Sitten syntyi Wilson, ruokaa riitti, olin aina puunattuna, puettuna ja meikattuna eikä meillä koskaan ole ollut niin siistiä kuin silloin. Vauva nukkuikin ensimmäiset viisi viikkoa jotenkin todella paljon, aikaa oli. Ja vaikka päikkärit sittemmin kuihtuivatkin olemattomiin, ehdin edelleen tehdä kaikkia mainittuja toimia, suorastaan mainiosti. Lisäksi ehdin luuhata kaupungilla ja harrastuksissa, en oikeastaan edes viihtynyt kotona, keskustan kahviloissa kavereiden kanssa oli kivempaa. Ja iloinen ja yltiöseurallinen vauva viihtyi sekin paremmin kuin kotona, jossa odotti välitön kyllästyminen.

Vaan nyt on mysteeri ratkennut! Istumaan (ja välillä seisomaan) nouseva ja konttaava vauva, joka syö viisi kiinteää ateriaa päivässä ja opettelee kaikenmaailman rutiineja univaikeuksien takia, vie sekä ajan että mehut.
Enää ei riitä kahvilan hälinä viihdykkeeksi, pitäisi päästä ryömimään vieraisiin pöytiin. Lattialle laskettu vauva on alta aika yksikön nelitahtiintunut toiseen huoneeseen, syönyt kissojen ruuat ja käärinyt itsensä tietokoneen laturin johtoon. Enää se ei onneksi kaatuile istuessaan, ei tarvitse vieressä kytätä pahimpia tällejä estämässä.
Omia silmiä ei ole vielä edes saanut auki kun aamupuuro pyörii jo mikrossa. Loppupäivä menee kytätessä väsymyksiä ja koittaessa pysyä rutiinissa. Keittiössä, joka ei jatkuvasta siivoomisesta ja järjestämisestä huolimatta näytä koskaan yhtään siivommalta, kuluu ihan tolkuttomasta aikaa. Kädet on kestorusinalla, koska ne huuhtelee koko ajan jotain rättiä tai ruokalappua tai pieniä käsiä ja naamaa. Edellinen ateria on vielä lautasella kun jo katsoo kelloa koska seuraavaksi syödään ja koittaa keksiä, että mitä syödään.
Imettämällä en laihtunut grammaakaan, kiinteitä lapseen lapatessa kiloja karisee kiihtyvää tahtia. Kun on ensin varjellut astioita, lapannut ruokaa satunnaisesti avautuvaan suuhun, nostellut sormisyömisiä takaisin pöytään, pessyt puurot lapsesta, omasta tukasta ja syöttötuolin vieressä istuneesta kissasta, ei jaksa syödä enää. Annoskoot ovat siis huomattavasti pienentyneet ja kaupan päälle tulee yksi painonhallinnan trendeistä, lyhyet ateriavälit.
Mutta mä en valita, itse asiassa aika kivaa. Vauva on kuitenkin vauva vain niin vähän aikaa.


4 kommenttia

  1. Pakko tunnustaa, että mulle tuo vaihe oli varmaan raskain. Oli siinä paljon hyvääkin - vuorovaikutuksen kehittyessä oli mahtavaa äitiysloman viimeisinä kuukausina lölliä sängyllä ja hupsutella vauvan kanssa - mutta se ruokailurumba. Voi hyvä luoja. Ja kaiken lisäksi meillä on vielä ollut aika helppoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tää välillä suorastaan sekopäistä. Lapsiakin on vain yksi, joka on tosi helppo, mutta silti. Tai just siksi kun lapsia on vain yksi, tämä rutinoitunut hiekkalaatikkomaaima on mulle vielä niin vieras.

      Poista
  2. Mä niin ymmärrän sua vaikkei Siisseli vielä istumaan itse nousekaan. Mutta kun se viimein tällä viikolla keksi, että kuinka käännytään 'zipsvain' ja erityisesti kuinka ne riivatun kädet saa mahan alta pois jumista, niin meidän päivät meni samoin tein sekaisin. Heti tämän nopean kääntymisen oppimisen jälkeen se keksi kuinka noustaa semikonttausasentoon ja kuinka ryömitään sekä mahallaan että erityisesti selällään. No tämän seurauksena se huutaa 2 minuutin välein jossain pöydän alla jumiutuneena. Ruokailu muuttui samalla kertaa siististä järkyttävän sotkuiseksi. Jopa meidän pikku piski on todennut, että ruuan tähteitä kannattaa odotella olohuoneessa sen sijaan että saa kaiken sen odottamansa ruuan korviinsa. Yöt tuo apina sentään nukkuu hyvin, tosin on oppinut kääntymään ja nousemaan kontalleen myös unissaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi ryömimisvaihe ja sen opettelu olivat siinä mielessä raskaampia, että Wilson ainakin kitisi tosi paljon. Joko se ei päässyt liikkeelle, meni vahingossa väärään suuntaan tai jäi jumiin jonnekin. Nyt kun kropassa on vähän jo hallintaa ja ilmeisesti varhaisen motorisen kehityksen seurauksen myös suoja(?)heijasteet kehittyneet, niin pää ei kolise enää niin paljoa. :)
      Öisin pyöritään kans joka suuntaan ja konttaillaan pitkin. Mun kokemuksen mukaan yösekoilu vähenee aina kun uusi taito alkaa hereillä ollessa olla hallussa. Mä pidän Wilsonia nukkumassa meidän välissä, koska en jaksa nousta koko ajan kaivamaan sen kättä, jalkaa tai päätä pinnojen välistä.

      Poista

Blogger Template created by Photographic Elements