Raskausvaivoista ei sovi valittaa ellei sikiö tai oma oma terveys ole vakavasti vaakalaudalla. Ymmärrän ja hyväksyn, ketä kiinnostaa venyvä vatsanahka, paine rakossa, peräpukamat ja turvotus, ei niin ketään. Siksipä kun minulta kysytään miten olen voinut, niin kerron vointini olevan mitä mainioin. Tai vähintäänkin, että normaali. Kaikki edelläkin kuvatut raskauden ilot ovat nimittäin normaaleja riippumatta siitä minkälaiseen vointiin ne johtavatkaan.
Neuvolassa kitisen joka vaivaa sydämeni kyllyydestä. Ja täällä. Voin kertoa, että raskaus ei ole mieliolotilani. Elän raskauden muka ihanan ja seesteisen keskikolmanneksen viimeisiä viikkoja. En tunne itseäni kauniiksi, en rakasta pyöristyvää vatsaani ja minuun sattuu aivan saatanasti. Yöni kuluvat vaivalloisesti kylkeä kääntäessä järkyttävissä lonkkakivuissa. Päivästä riippuen lonkkia vihloo myös päivisin ja yhä enenevässä määrin alaselkääni särkee myös. Joinain päivinä en uskalla kumartua etten jää kumaraan ikiajoiksi. Kiitos alaselän, näytän nyt jo vaappuvalta valaalta, mitä enemmän yritän kävellä kivusta huolimatta normaalisti sitä enemmän vaapun. Liitoskivut, nämä on niitä. Ja tätä riemua on edessä vielä yli kolme kuukautta. Helpotusta tuskin on tulossa ennen synnytystä. Päin vastoin, sitä ennen ehdin valitta lukematonta määrää erilaista uutta kremppaa kropassa. Veikkaan, että ei mene kauaakaan kun kukaan ei enää uskalla kysellä vointiani. :D
No on tässä jotain hyvääkin. Tukka kasvaa ja paksunee kohisemalla, ulkonäön kanssa on helppo olla sinut, vaatekriisejä on vähän kun kaikki näyttää päällä samalta, vilkas sikiö tuottaa paljon iloa, sillä sen jokainen liike ilahduttaa.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti