Pages

Slider

Downshifting

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Downshifting eli leppoistaminen on nykyään kovin pinnalla eikä lainkaan turhaan. Olen viettänyt viimeiset kymmenen vuotta, ja ylikin, töissä, työ mielessä ja aina tavoitettavissa.

Tänään olen ollut aika tarkkaan seitsemän kuukautta pois työelämästä. Ennen äitiysvapaan alkua olin viikon pitämättömillä vuosilomilla ja siihen päälle kuusi viikkoa ylityövapaalla.
Ensimmäiset viikot lomalla olivat jotenkin mielettömiä, se tunne mikä tulee kun tietää, että kotoilu ei lopu kolmen viikon päästä, ei tarvinnut suorittaa lomaa. Ja kyllä mä kotoilinkin! Siivosin ja järjestin kaiken, pesin jonkun miljardi koneellista pieniä vaatteita, silitin, viikkasin.
Sitten syntyi Wilson. Ensimmäisinä viikkoina kaikkeen meni kauheesti aikaa, heräämiseen syömiseen, lähtemiseen, nukkumiseen. Olin ihan kujalla ja ahdistunut ja kaipasin töihin, siellä kaikki oli helppoa ja hanskassa. Kun opittiin olemaan toistemme kanssa, on ollut aikaa vain olla ja nautiskella elämänrytmin muuttumisesta rauhaisaan suuntaan. Ennen sitä vaan odotti seuraavaa ja taas seuraavaa viikonloppua, nyt harmittelee kun aika menee niin nopeasti ja viikot vaan hujahtavat, tarkoituksella hidastaa ja nauttii.
Edessä on ensimmäinen kesä mun työuralla, kun voin todella nauttia kesästä, ihan jokaisesta päivästä. Ei tarvitse laskea viikonloppuja, jotka töiden jälkeen jäävät vapaaksi, ei palella yli-ilmastoidussa toimistossa eikä miettiä miten saisi hommansa kunnialla tehtyä kun kaikki tarvittavat hahmot muissa yrityksissä onkivat ahvenia laiturinnokasta. Kaikkein vähiten tarvitsee haikailla niiden asioiden perään, joita ei ehdi taikka jaksa tehdä.

Just Wilsonin isälle totesin kuinka ihanaa on todella nähdä kevät pitkästä aikaa. Voin kuljeskella luonnossa tuntikausia ja vain tuijottaa puihin ja maahan ja ihastella kasvua ja uutta. Ja sitä miten luonnossa mikään ei ole rumaa ja kaikki sopii yhteen. Yhtenä päivänä äkkäsin puun juurella kolon ja yhtäkkiä näin ala-asteikäisen Veeran, joka tutki kolosta joka sentin, käänsi kaikki oksat ja kivet, tutki hyönteiset, piirsi niistä kuvia ja keräsi näytteitä. Osasi kaikki linnut ja kasvit, suomeksi ja latinaksi. Vaihtoi yläasteelle mentäessa koulua, jotta pääsisi lukemaan latinaa, uuteen kouluun, josta ei tuntenut ketään, maailman ujoin tyttö. Niin palavasti tuo tyttönen halusi isona eläinlääkäriksi. Tai biologiksi tai paleontologiksi.
Mitä helvettiä sitten tapahtui, miten tuosta ihanasta tyypistä on kasvanut nainen, jonka mielestä metsä on epäilyttävää, kaikki sienet näyttää samalle ja se pelkää koiria??

Ihan kun joka päivä napsahtais auki joku pieni lukko minussa, löytyisi jotain kauan kadoksissa ollutta. Päivä päivältä on helpompi hengittää.

























Ei ole väärin tuijottaa pieni ikuisuus valkovuokonnuppua ja vain odottaa, että se puhkeaisi kukkimaan.

4 kommenttia

  1. Ehkä susta vielä tulee isona eläinlääkäri, kun availet noita lukkoja ;o)

    Ihana postaus! Mä olen niin samaa mieltä tästä 'hölläilystä'. Tää niin sopii mulle! Vaikka välillä ikävä töihin onkin.

    VastaaPoista
  2. Tai paleontologi ja löydän monia uusia dinosauruslajeja!

    Musta tää vanhempainvapaa käy kyllä ihan lomasta, on niin paljon kivempaakin kuin töissä. :)

    VastaaPoista
  3. Ihana kirjoitus! Mulla on niin ikävä niitä aikoja kun olin lasten kanssa kotona.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on ihan mieletöntä, joka päivä huomaan kysyväni itseltäni (enenevässä määrin) miksi haluan vielä tahkoa töitä niska ns. limassa, jotta joku muu voi tienata puoli miljoonaa vuodessa? Uudet kuviot ovat jo saaneet alkusysäyksen, mutta niistä lisää myöhemmin kesällä. :)

      Poista

Blogger Template created by Photographic Elements